Carpe diem

Joulukuun 8.s päivä. Sibeliuksen päivä. Liput liehuvat saloissa.  Voisin tietenkin kertoa Sibeliuksesta ja hänen hienoista teoksistaan jotain, mutta uskoisin, että Sibeliuksesta kuulemme muuallakin mediassa, joten siirryn suoraan päivän luukkuun. 

Kangaspäällysteinen luukku, numero 8.

Varoen irrottelin nauhan pois, jotta sain tuon kauniin kankaan talteen. Paketista sain lisäksi uuden runokirjan sekä pääsen päivällä nauttimaan teestä! Hemmottelua minulle! 

Kiitos "Kataris"

Ennen fiktiivistä tarinaani koruni, jonka tein

Ketju on suurilenkkistä ja takana on lukko. Edessä upea suuri ja näyttävä ruusuriipus sekä laatta, jossa lukee carpe diem. 

Koru on antiikin värinen, hieman kuparia, hieman tummaa.. En osaa sanoa oikeaa nimitystä värille. 

Ruusu on noin 5cm korkuinen ja ketjussa lenkit ovat 2 cm:n pituisia!

Minun tarinani:

"Katsoin ulos tallin ikkunasta. Lumihiutaleet leijailivat alas hiljalleen. Halusin niin kovasti päästä kokeilemaan miltä se tuntuisi kielen päässä tai jos koskettaisin niitä. Olin kuin pieni lapsi intoa täynnä. No, pienihän minä vielä olinkin. Vasta tulossa aikuisikään. Pieni ja pullea. Minusta aina sanottiinkin, että olin "pikkupossu". En tiedä, oliko se sitten hyvä vai huono asia. 
Niin tai näin, halusin olla iso ja päästä ulos leikkimään. Isoilla oli aina etuoikeuksia lähteä ulos  ovesta ja osa ei koskaan tullut takaisin. Jäivät sille tielleen. Lähtivät maailmalle, aina Amerikkaan asti. Näin ainakin minulle kerrottiin. 

Lumisade senkun yltyi ja intoni ulos pääsyyn sen mukana. aloin innoissani vinkumaan äidiltäni, jotta saisin mennä ulos leikkimään. Olin jo tarpeeksi iso! Eikö niin!? 
Äiti toppuutteli minua ja sanoi, että eläs nyt, äidin pikkupossu, ulos haikaile. Tulee sinunkin aikasi ja sitten et sieltä takaisin enää tule. Minä lupasin tulla takaisin. Ihan varmasti! Jos vaan saisin kerran edes hetken temmeltää lumessa! Tehdä lumienkelipikkupossuja. 

Äiti katseli tallin ovelle ja vuoroin minua. Hänen ilmeensä oli haikea ja hän sanoi, että sen oven takana oli jotain, mistä emme kukaan tienneet mitään. Emme talviaikaan. Kesäisin voisimme temmeltää ulkona niin paljon, kuin halusimme, mutta emme talvella! Vain yksi kerrallaan sai talven aikana poistua ulos eikä kukaan tiennyt, mitä sitten tapahtui. Kukaan ei koskaan palannut kertomaan totuutta. Oliko oven takana suuri kuilu, jonka syövereihin katosivat? Oliko lumi vaarallista? Kaunista ja vaarallista? Vai oliko ovien takana talviaikaan portti Amerikkaan ja muuhu suureen maailmaan?! Herkkuja, leikkipaikkoja? Niin moni tuttavamme on kadonnut talvimaisemiin ikiajoiksi. Ja äitini huokasi surullisena syvään. 

Jäin mietteliääksi. Se oli niin totta... Kysyin kuitenkin vielä: Äiti, miksi sinä et ole koskaan mennyt ulkomaailmaan talvella? Menetkö sinä joskus? Entä minä sitten?
Äiti katsoi minua ja vastasi: Kuuleppas, pikkupossuni. Tiedän vain sen, että valintakoura valitsee aina suurimman ja värilläkin taitaa olla väliä. Me, rakkaani, olemme liian pienikokoisia vielä. Onnekseni en taida tästä enää kasvaakkaan isommaksi, mutta enhän voi tietää sinusta. Toivon kuitenkin että pysyisit aina pikkupossunani. 

Silloin ovi avautui ja näin varjon valoa vasten tulevan talliin. Vinkaisin hädissäni, mutta sitten huomasin oven jäävän auki raolleen. Tein sekuntien murto-osassa päätökseni ja annoin uteliaisuuden voittaa! Pinkaisin lapsenmielelläni ulos ovesta selvittämään, mistä oikein oli kyse! Kylmää lunta, suuri maailma. Se sama kuin kesäläkin, mutta valkoinen ja kylmä! Ei vaarallista... Ei ollenkaan. Ja samalla, kun kerkesin heittäytyä maahan ja tehdä lumienkelipikkupossun, talon emäntä nappasi minut syliinsä ja kantoi takaisin talliin äitini luo. Emäntä nauroi ja kutitti minua vielä ja sanoi: Pysyhän sinä tallissa emäsi kanssa. Minipossuista ei tehdä kinkkua. Te saatte kasvaa ja olla rauhassa. 
sanat jäivät soimaan päähäni... saisimme äidin kanssa olla rauhassa... Kinkkuja... ja samalla suurin porsas lähti emännän mukana ulos ovesta... Emäntä vielä huikkasi meille: Hyvää joulua possut!

Äiti... Minipossuja ei katoa ulkona. Me olemme turvassa. Mutta entä nuo toiset? Isot porsaat? Mikä on kinkku? Mikä on joulu? Onneksi emäntä nauroi... Kaikki taitaa olla sittenkin hyvin. Ja painauduin onnellisena äitini kylkeen makaamaan. Olin selvittänyt salaisuuden. Tehnyt lumienkelipikkupossun. 
Äitini suukotti minua poskelle ja röhkäisi vielä: Minun uskomaton sankari-minipossuni".