Jos taas on varaa, ja käyttää rahansa matkustamiseen, ostoksiin, hienoihin tavaroihin... Hyvin nopeasti saa maineen, kuinka hienostelee ja leveilee rahoillaan. Sitähän se, jos ostat vaikkapa hienoakin hienomman auton tai huvipurren tai kuljet merkkivaatteissa. Ei sillä,etteikö jotkut leveilläkseen niin tekisikin, mutta entä jos vaan tykkää nimenomaan Cuccin tuotteista?! Pitäisikö ne jättää kauppaan, vaikka varaa olisikin, vain siksi, ettei halua leveillä ja huonoa mainetta?!
Mennäänpä toiseen ääripäähän. Vähävaraisella tai varattomalla ei ole oikeutta herkutella, ostaa uusia vaatteita tai käydä vaikkapa kylässä tai kampaajalla. Se käy ilmi siinä, että jos ostat vaikka halvankin vaatteen tai pelkästään kinkkuleikkeet lauantaimakkaran sijaan, jo aletaan kuiskutella, että onkohan se voittanut lotossa, käynyt sossun luukulla tai pahempaa: Kerjännyt joltain säälialmuja!
Onko hän myynyt itseään?!
Ja kassajonossa vakoillaan ja tuupitaan muita, että varmasti nähdään, maksaako hän kolikoilla, seteleillä vai maksusitoomuksella. Ai hyvää päivää, jos maksamaan menee 20 euron setelillä, tai pahempaa! 50 eurolla! Varastanut se sen on tai käyttänyt jotakuta hyväksi!
Vähävarainen ei saa missään nimessä haaveillakkaan Cucceista. Jos jostain tarjouskorista sellaisen saisikin, kirppikseltä vaikkapa, niin ei saa ostaa! Ei herraisä, sitä ei saa ostaa! Huijariksi häntä aletaan nimittää siinä vaiheessa! "Esittää vaan, mutta varaa on ostella cucceja....".
Onko ostamiseen/merkkituotteisiin/palveluihin tuloraja?
Mitä on elämä silloin, kun jokainen lantti on laskettava ja mietittävä, pahoitanko toisen mielen, jollen osta häneltä, vaan ostankin tärkeämpää. Tai vaikkei olisikaan tärkeämpää, olisi se miellyttävämpää.
Mitä on se tunne, kun saat synttärilahjaksi lahjakortin vaatekauppaan ja käyt ostamassa sillä aivan ihanan vaatteen ja olet siitä niin onnellinen. Esittelet sen blogissa ja siitä hyvästä saatkin haukut päällesi. Kun sinua nimitellään valehtelijaksi, huijariksi tai hyväksikäyttäjäksi sen vuoksi, ettei vähävaraisella olisi oikeutta shoppailla uusia vaatteita normaalihinnoilla...
Sama pätee siihen, mitä muuta ostaa tai milloin. Ja jos ei voi ostaa sitä Cuccia, eikä voi ostaa halppis-korista jotain saumoista kieroon ommeltua kolttua eurolla, niin et muuten saa ostaa leipääkään tai kahvia! Jos olet varattomuuteen vedoten jättänyt ostamatta turhakkeen, sen on tarkoitettava sitä, ettet voi sitten ostaa ruokaakaan. Saatikka kahvia, mikä on nautintoaine.
Varaton ei valitettavasti voi ostella ihan mitä vaan, ei jokaiselta, joka paikasta, aina.
Ei mielitekojensa vallassa hakea nagarilta lihiksiä tai karkkiosastolta suklaakonvehtirasioita.
Jos joku tuttu tarjoaa edulliseen tiskin alta hintaan askartelutarvikkeita, varattomana ne on toisinaan täysin mahdotonta ostaa. Ei sillä, että hinta olisi korkea, vaan sillä, että rahaa EI ole tai sitä on niin vähän, että se menee tärkeämpään.
Jos kuitenkin samaan aikaan kahvi loppuu, sitä pitää ostaa lisää. Sellaiseen tavallaan ei-välttämättömään-ruokatarvikkeeseen haluaa sijoittaa ne viimeiset rahansa mielummin, kuin johonkin turhempaan juttuun. Olkoon kuinka kiva tahansa myyjä tai tarjous. Siispä JOS on lompakossa muutama euro hätävarana, ostaa kahvin, vaikka on kieltäytynyt kaveritarjouksesta. On myös hetkiä, jolloin mielummin lainaa sen pari euroa kahviin, muttei turhuuteen. Niin, toisaalta yllätystulojakin voi tulla varattomallekin, jos tekee käsitöitä ja joku sukulais tenavan pilttikerhon illassa joku mamma ihastuukin varattoman kutomiin lapasiin ja haluaa sellaiset häneltä tilata. Maksaa jopa ne heti... JEE! KAHVIA!
Ja jos on ostamassa kahvia ja saa sen mukana kaupanpäällisen, tottakai varaton ostaa sen sillä hetkellä siitä kaupasta, eikä kävele toiseen kauppaan ja osta vain sitä kahvia saamatta kaupanpäällistä. Vaikka se kuulostaakin varakkaammasta silkalta hamstraamiselta tai " ku halavala sai, nii osti krääsää", ei se sitä välttämättä ole.
Varoissaan olevalla on vara valita, ostaako kahvia normaalilla hinnalla, vai käykö toisesta kaupasta tarjouksesta. Varakkaalla on vara valita kapseleillekin omanlaisensa teline, kun taas varattoman on otettava se, minkä saa. Vaikka sitten kaupanpäällisiä. Ja sehän itseasiassa on riemun päivä, kun vihdoin sellaiseen on mahdollisuus! Jos kaupanpäällinen ja tuote itsessäänkin on jotain ihan höpöä, ei varaton sellaiseen rahojaan pistä! Ei siitä ilosta, että saa ostaa jotain! Siihen ei vaan ole varaa! Ei heräteostoksiin tai "jos tota joskus tarttes"-ostoksiin.
Varakkaammat voivat tuumata, ettei varaa ole mihinkään silloinkin, kun tilillä on katetta ihan kunnolla edelleenkin. Ei se maata kaada, jos yhden viikon syö perunaa ja jauheliha kastiketta, jos 3 viikkoa kuusta vetelee pippuripihviä napaansa, tai laittaa rahansa kaljaan ja siideriin tai tupakkaan. Varaton miettii kahdesti, ostaako ruokaa vai tupakkaa! Varattoman rahapula on todellinen. Siltikin, että ostaa kahvipaketin tai kaksi.
On olemassa hyviä ihmisiä, jotka huomaavat toisten hädän ja haluavat vilpittömästi auttaa. He haluavat hieman helpottaa toisen arkea ja taistelua elämän realiteettejä vastaan. Onko se sitten lahjoitus, jolla auttavat, tai jokin apu vaikka lastenhoidossa tai se, että kutsuvat kylään tarjotakseen pullakahvit. Joku muistaa sitten synttäreillä ja antaa silloin jotain tarpeellista, kuten lahjakortin tai kysyy, haluaisiko varaton tulla hänelle töihin piikomaan lapsia ja saisi siitä lisäansioita...
Se aiheuttaa kuitenkin joissakin ihmisissä kateutta ja etenkin, jos se varaton sen synttärilahja -lahjakorttinsa tai extrarahansa käyttää itseensä... Huijari, mikä huijari ilmiselvästi... Ei antanut minulle mitään.... Anteeksi, mutta entä ne kaikki lahjat, jotka sait jo aikaisemmin, tai miten muuten olet elämässäsi pärjännyt?! Miksi niitä ei muisteta sillä hetkellä?
Vaikka harvassa on ilkeitä ihmisiä, yksikin on liikaa.
Sellaisesta sanotaan, ettei pitäisi välittää, mutta kun ihminen tuntee ja välittää silti.
Välittää siksi, että se sattuu !
Sitä kysyy, miksei ilkeä ihminen selvitä asioita ensin, vaan ensin tulee loukkaus, kateus, katkeruus...
Miksi varakas ei saisi kaunistautua kampaajalla ja pitää itsestään huolta, jos siihen on kerta varaa?
Miksi siitä loukataan häntä? Siltikin, ettei hän ole samanlainen kuin ne, jotka ovat leuhkia, itsekkäitä ja kehuvat hienouksillaan???
Miksi varatonta tai vähävaraista loukataan vielä lisää jo olemassa olevien murheidenkin lisäksi vain siksi, että hän ostaa jotakin tai saa jotakin? Tai on onnellinen vähästäkin?
Mutta myöhemmin paha mieli väistyy ja tilalle tulee suru.
Suru, että tuolla jossain on ihminen, joka todennäköisesti on yksinäinen tai voi jostain muusta syystä pahoin.
Suru hänen puolestaan.
Palkinto = Ilmainen
Lahja/Lahjoitus = Ilmainen
Saatu = Ilmainen
Kaupanpäällinen = Ilmainen
Tuotetestaus = Ilmainen
Arvontavoitto = Ilmainen
Vaihtokauppa = Ilmainen
Yllätys = Ilmainen
Sponsoripaketti = Ilmainen
Sponsoroitu = Ilmainen
Saatu Lahjakortti = Ilmainen
OSTETTU = Maksettu rahalla.
Minäkin siis olen vähävarainen ja olen sitä ollut nyt 6 vuotta jo. Aikaisemmin tilanteeni oli vieläkin pahempi mutta tänä päivänä emme kuitenkaan ole ilman ruokaa ja se on iso asia.
JIPPII!
Siitä olen kiitollinen!
Vaikka kuinka olemme vähävaraisia, en jatkossakaan aio kysyä blogissani lupaa, saanko ostaa tai saanko nyt anteeksi, jos kerroin ostavani Juhannuksen kunniaksi kaupasta -50% pizzan! Mielestäni se ei vaan mene niin, että toisia vahditaan ja toisten ostoksia määräillään.
Ei, en tupakoi, en juo viinaa enkä käy baareissa. En matkustele edes halvemmilla laivoilla. Pisin matkamme on ollut Helsinkiin 5 vuotta sitten! Yhden ainoan kerran!
En shoppaile kirpputoreilla, en tee niitä samoja asioita, mitä moni muu tekee.
Minun ilojani on luonto ja se on ilmaista. Rahani käytän harkiten ja harkitsen myös hemmottelumme tarkoin.
Ystävät ovat lahja.
Ystävieni seurassa en tarvitse esittää iloista, jollen sitä ole. En tarvitse stressata, jollei ole täytekakkuja tarjolla tai istua hiljaa pöydässä, jos tarvitsen kävellä tai nousta välillä.
Kyllä, vaikka kuinka olisimmekin vähävaraisia, ystävillemme on aina kahvia tai teetä tarjolla!
Se ei saa olla rasite!
Siitä en aio tuntea huonoa omaatuntoa.
Niinkuin en siitäkään, jos ostan jotain, tai vastaavasti olen ostamatta.
Eiköhän jokaisen omat raha-asiat ole jokaisen omia.
Vaikka sitten torin nurkalla näkisi romanikerjäläisen kuppi ojolla anomassa kolikkoa tai seteliä, se on hänen asiansa, joka ohi kulkee, antaako kerjäläiselle kolikon vai ei.
Uskooko hän siihen, että juuri tuo tarvitsee sen rahan, vai ajatteleeko, että hän on huijari, kuten kaikki muutkin.
Tai jos vastaan tulee mummo kadulla ja kysyy, saisiko lantin, kun maitoa tarttes ja lompakko unohtui kotiin. Antaako lantin hyvää hyvyyttään vai sanooko, haeppas se lompakkosi kotoa!
Se on jokaisen ihan oma asia, antaako toiselle lahjan, tekeekö vaihtokaupan, myykö tai ostaako.
Ja jos aletaan haukkumaan tai syyttelemään, ei taatusti tule lahjoja sittenkään!
Tuskin kukaan alkaa lahjoja antamaan siksi, että toinen vaatien niitä vaatii.
Mutta mikä sitten on tarpeeksi ?
Kun saa yhden, haluaa toisen.
Kun saa jotain, sen unohtaa ja alkaa valitus, kuinka ei ole mitään saanutkaan koskaan.
Ja kun toi sai, mulle kans!
Kaivellaan hampaidenkolosta asioita, joita tapahtui kauan sitten, kun oli itsekin tyytyväinen silloin, mutta nyt ei sitten olekkaan mikään hyvin, ellei saa lahjoja... WTF?!
Mutta niinhän se on ikuisesti ollutkin, ettet rahalla saa ystäviä.
Lahjomalla et ketään saa ystäväksesi.
Ja kun yhdelle kumarrat, toiselle pyllistät, kun teet niin tai näin, joku aina pahoittaa mielensä. Eikä maailma koskaan kadota katkeruutta ja kateutta.
Halutaan se, mitä toisella on, vaikkei se ruoho sen vihreämpää olekkaan aidan toisella puolen.
Toivon sinulle mielenrauhaa!
