Aamut ovat vaikeita


Tee jokainen työ niin kuin itse olisit pomo.
Aja niin kuin muut autot olisivat poliisiautoja.
Kohtele jokaista niin kuin hän olisi sinä.

-Phoenix Flame



Aamu käsillä ja mietin hiljaa tätä elämääni. Sängyssä maatessani aamuisin tuntuu siltä, etten haluaisi nousta ylös. Ei onneksi niin vaikea tilanne, kuin muuan vuosi taaksepäin, kun en halunnut ollenkaan mennä enää makuulle! Se se paha paikka olikin! Pelkoja jo siitä, mitä tuleman pitää, kun käyn nukkumaan tai lepäämään! Mutta siis nyt tilanne on toinen. Mitä tapahtuu, kun nousen ylös?! Ei, en ole masentunut enkä pelkää päivän tapahtumia, vaan nimenomaan mietin sitä hetkeä, kun lähden sängystä liikkeelle. Jo sängyssä maatessakin kivut puskevat tuskanhien pintaan ja pitäisi vielä lähteä liikkeellekin siitä. Kuinka sen sitten teen? 

Aamuisin herään yleensä siihen, että sisäinen kipukelloni tikittää ja käskee ottamaan lääkkeet kipuun. En siis puhu särystä tai jomotuksesta, koska tuntemus on paljon voimakkaampi niihin verrattuna. Otan lääkkeet ja jään sänkyyn heräilemään ihan kaikessa rauhassa. En voisi nousta suoraan siitä ylös. Tai lopputulos olisi ankara. 

Kun olotila alkaa sen verran kohentua, että ajatukset jo alkavat juosta selkeämmin, alan suggeroida itseäni seuraavaan vaiheeseen, eli venyttelemään jäsenet vetreiksi ja liikuttelemaan niitä vielä makuuasennossa ollessani. Hieman kuulostella, kuinka sitä tänään voidaan. Onko luvassa helpompi vai hankalempi istumaan nousu ja kävelyyn lähtö. 

Päätän, että nyt nousen vauhdilla ylös asti. Otan kiintopisteen katseelleni ja annan ajatusten lipua kohti kiintopistettä ja siitä yli. Kaukaisuuteen, jonnekin kauniiseen paikkaan. Ajatellessani jotain ihan muuta, nousen sängynreunalle istumaan ja siitä samalla seisaalleni. Otan välittömästi tukea jostakin, jotta pääsen ylös, mutta myös, jotten kaadu. Yhä ajatusmatkan jatkuessa seison tuettuna ja odotan. 

Kun kroppani on päässyt mukaan muuttuneeseen asentoon, kokeilen, kumpi jalka tänä aamuna pitää paremmin alla. Otan haparoiden ensimmäisen askeleeni, varpaillaan, kantapäitä käyttämättä maassa. Toinen askel, kolmas... Koko ajan tuettuna. Minulla on kyynärsauva ja onhan se seinäkin siinä hipaisuetäisyydellä. Parhaillaan Murunenkin tarttuu kiinni ja kävelemme ne aamun askeleet yhdessä. Aina se ei vaan ole mahdollista enkä aina edes halua, jottei kroppa hoksaa, että ok, näin on helpompaa, enpä teekkään töitä tämän asian eteen. Joskus se vaan on ilo ja helpotus, niin ei ihan joka aamu tarvitse tehdä urakkaa yksin päästäkseen liikkeelle. 


Kun muutama eka askel on otettu, pyrin sipsuttamaan varpaillani mahdollisimman nopeasti kylppäriin asti, jotta se aamun kiputila olisi mahdollisimman nopeasti myös ohi. Huilaustauko kestää tovin, jotta voin taas sipsuttaa aamupalallekin. Huilaustauon aikana voin mm. pukeutua istualtani ja jollei sukat mene jalkaan, vien ne mukanani Muruselle ja hän sitten auttaa ne minulle. 

Pukeutuminenkin on oma ohjelmanumeronsa, sillä taipumattomuus estää esim. istualtaan kumartumisen laittamaan sukkaa siitä suoraan jalkaan. Toisaalta taas toinen jalkani ei toimi normaalisti. Luunsiirrossahan mm. lihaksia katkottiin ja pariin vuoteen en saanut tehdä jalallani mitään.  Lopputulos on ihan tyypillistä. Siispä tämä yhdistelmä ja sukan jalkaan laitto voi olla haasteellinen tai jopa mahdoton niinä päivinä, kun vielä voimakkaampi kipu tulee  aiheuttamaan lisähaastetta.

Kunhan olen oman aikani, noin tunnin tai kaksi, pystyasennossa ollut, voin alkaa jopa kävellä kantapäilläni ja elää minulle normaalia päivärytmiäni. Hyvin pianhan se jatkuu levolla, mutta kun senkin kesto on tarkoin mitoitettu, en jäykisty ihan niin pahasti enää päivällä, mitä yön aikana. Ja kyllä vain, toisina öinä käyn kävelemässä, toisina taas en. Lepo, oli se sitten unta tai vaan makaamista hiljalleen, on kuitenkin niin tärkeää keholle, päälle ja koko elimistölle, ettei sitä voi jatkuvasti jättää poiskaan. 

Minun aamuni on hankala. Tarvitsen todellakin oman aikani vaikkapa lähteä kauppaan tai asioille, ottaakseni vieraita vastaan tai vaikka ihan vaan alkaakseni askartelemaan tai kotiaskareille. Ei se ole vain pelkkää laiskuutta ja velttoutta. 

Rempseää alkanutta viikkoa! 




Kommentit

Lähetä kommentti

Hei, kaunis ihminen, soisitko minulle hetkisen..
Mitä pohdit postauksesta tästä?
Entä yleensäkin blogini hedelmästä?
Jätäthän viestin lyhyen tai pohtien pitkään,
Mutta anonyymit haukut tosin eivät johtaisi mihkään!
Olkoon päiväsi sateenkaaren sävyinen, iltasi leppoisa, yösi tyyni.
Ja kun saapuu aamu uusi, jo sängyssä tuumi:
On Inspiksen Viltsu sun ystäväsi vanha taikka uusi.

Ystävyydellä kaunissieluiselle lukijalleni,
Viltsumari