Seuraavan runon kirjoitin vuonna 2019 joulukuussa. Sinä saat lukea sen nyt.
Suolaiset kyyneleet
valuvat vuolaina
pitkin kalpeita poskiani.
Onnen kyyneleet.
Ne saavat tummat silmien alueet näyttämään entistäkin tummemmilta
kimmeltävyytensä vuoksi.
Se ei haittaa minua enää,
sillä mikään ei voi enää tukahduttaa sitä onnea,
joka on puskenut tiensä
paksun kuoreni läpi
viimeiset 45 vuotta.
Jo joskus
kauan sitten
sain maistaa tilkan
Jumalallisesta maljasta
pyhyyden makua,
mutta silloin
en ollut vielä valmis
juopumaan siitä kokonaan.
Minun täytyi ensin nähdä elämää. Nähdä elämän raadollisuus. Kurjuus.
Syntisyys.
Minun täytyi oppia rakastamaan vilpittömästi
niin muita kuin ennenkaikkea itseäni
sellaisena kuin minut on tänne luotu.
Lahjana,
jota täytyy kunnioittaa,
ei halveksia.
Se vaati minulta töitä
enemmän kuin arvasinkaan.
~ Viltsumari
