Kauppa-alea

Marraskuun tarjoukset lisätty jo myyntiin! Ole nopea, sillä lähes poikkeuksetta kaikkea on vain yksi tarjolla. Nyt kukkasadetta useammallekin...

"KAUPPAAN ALEKORIIN"

kerkesinpäs atc:ilemaan

Olin ihan varma, että TJK-haasteesta jäisi useampikin viikko väliin, mutta huh ja huokaus, olen edelleen mukana ajallaan! FIT FIUU!

Siispä TJK 43 ja 44

43

Mielenrauhaahan siitä saa, kun tällaisen oivalluksen sain. 

Kaiken maailman silppuja Silpputehtaan haasteeseen ja kortti on siinä. 

Perhosen siivetkin jostain kuvasta leikattu.

Laitoin myös napit tarkoituksenmukaisesti korostamaan kehomme henkisiä pisteitä. 

44

Pariisin kenkäkaupat ovat kuuluja kuten kaikki muukin muotiin liittyvä. Parisiennethän ovat yksi maailman tyylitietoisin laji. Eikös totta!? 

Yksi epämääräinen pala jaloista sai korttiin innostumaan tekemään nimenomaan tämän aiheen. Eiffel ja teksti ovat Ikean tarroja. Leimakuva alalaidassa.  Lopuksi vielä suloinen nauha, joka sekin vain pieni pätkä pöydänkulmalta. 

Megapostaus; Kiitospostaus!

Olen 40 vuotias nainen. Ihan tavallinen, tunteikas, positiivinen ja ajatteleva ihminen. Olen äiti ja ystävä. Pikkusisko ja naapuri. Se, joka kuuntelee Iskelmää radiosta ja tekee käsillään kaikenlaista kaunista. Kunnioitan henkisiä arvoja ja perinteitä, etsin positiivisiä asioita jokaiseen päivään, bloggaan ja nauran ihan päättömille vitseille. Olen aivan kuten kaikki muutkin ja silti erilainen, kuten kaikki muutkin. 

En käy töissä, enkä ole käynyt vuosiin. Laskuni maksan itse ja ulosottoa vältän kynsin hampain. Sossussakaan en käy, en enää.

Tuikituntemattomat ajattelevat helposti, että kyllähän tässä iässä on töissä oltava. Että olen sosiaalietuuksilla elävä yhteiskunnan elätti. Että on niin röyhkeää olla tekemättä edes kevyttä työtä ja onhan se niin helppoa ja laiskan touhua maata pitkään ja tehdä mitä haluaa. 

Niin, kun ei ymmärretä, että valvon kipujen takia yöllä, nukahdan aamusella. Että elän kipujen ehdoilla. En itsemääräämisoikeudella. Että antaisin vaikka toisen käteni, jos saisin tilalle kaiken muun terveyteni. 

Sairauteni on synnynnäinen ja etenevä. Ei siis itseni aiheuttama millään tavalla. Tiedetään, ettei sitä voida pysäyttää. 

Sairaudelleni ei ole nimeä. En siis saa diagnoosia. Tiedetään vain, että se on välilevyn rappeumataudin leikkauksen jälkitila.

EDIT! LUE TÄMÄ POSTAUS MYÖS! Edistysaskel

Osalla leikkaus korjaa ja helpottaa. Osalla tila pysähtyy ja kivut jäävät samaan. Vähemmistöllä oireet jatkavat kulkuaan eteenpäin aivan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minä kuulun tähän vähemmistöryhmään.

Kukaan ei tiedä, kuinka sairauteni pysäyttää. Mikä sisälläni tuhoutuu/tuhoaa päivä päivältä lisää ja miksi. Tiedetään se, että tuhoutuminen laajenee ja jatkuu. Nyt jo selkärangasta kivut ovat laajentuneet koko alaselkään ja säteilynä jalkoihin. MIKSI?!
Mitä sisälläni tapahtuu?!
Miksi minuun koskee ja miksi kipu on niin kovaa?!

Ilman lääkitystä kipu veisi tajuni. Lääkityksen kanssa sivuoireet mukana, kuten väsymys, nukahtelu, muistin ongelmat, turvotus, lihassätkyt ja tavaroiden "heittely", huimaus, migreeni, kauhukokemus-unet,... 

Jos jotain hyvää sairaudessani, niin tieto siitä, ettei se tapa minua sentään. 

Oireenani ovat vaikeaksi luokitellut alaselän kivut sekä hermosäryt jalkoihin saakka. Lääkitys on vahva ja maksaa omaisuuden. Silti se on ykkösasia, mihin ON oltava rahat aina. Ilman lääkitystä en pärjäisi. Kipu puskee välillä lääkkeidenkin läpi kohtuuttomasti. Silloin itken, silloin huudan, silloin olen myös hyvin apaattinen.

Aina ja kaikkialla elän kivun ehdoilla. En voi suunnitella asioita juurikaan eteenpäin. Kun sattuu kovaa, sattuu KOVAA! Ja kun sattuu vähemmän, on silti 0-10 asteikolla kipu vähintään viitosella.

Olen jo vuosia ollut pois työelämästä kivun takia. Silti Kelan mielestä kipu ei ole invalidisoivaa ja näin ollen en tule olemaankaan oikeutettu työkyvyttömyyseläkkeeseen tai sairaspäivärahaan. Se tieto vie myös ihmisoikeuteni ja ihmisyyteni. Lääkitykseen menee tuloistani noin 1/3. Olen pakon edessä toisten elätettävänä ja vähävarainen. En saa koskaan hankkia elantoani, eikä minulla ole koskaan oikeutta elantooni. 

Olen väärin sairas! 

EDIT! tiistai 24. toukokuuta 2016 toistaiseksi voimassa oleva eläke myönnettiin!!!

Taustallani on myös ihmissuhdekiemuroita, joiden vuoksi tiesin, etten enää koskaan rakastuisi! Minua ei yksikään ihminen enää koskaan kahlitsisi, hallitsisi ja satuttaisi. Ei henkisesti, fyysisesti saatikka seksuaalisesti! Tulisin elämään elämäni lapselleni ja itselleni! 

5-7 vuotta sitten elämäni oli hyvin hajalla. Taistelin varattomuutta vastaan ja yritin pyöritellä laskuja ja pitää ulosottomiehen loitolla keinolla millä hyvänsä. Minut on kasvatettu siihen, että laskut maksetaan itse. Ettei mitään saa hankkia, ellei ole varaa. Minun "hankintani" olivat sähkö, puhelin, kotivakuutus...

Maksoin myös lainat takaisin, mitä ikinä kertyikään tuona aikana laskuja pyöritellessä tai pakollisiin muihin menoihin, kuten tyynyt ja peitot minulle ja lapselleni, sänky ja muutama pakollinen astia. Tai exäni nimiini tekemänä ennen eroa.

Siihen aikaan lapseni sai ruuan, mutta itse söin 1-7 kertaa kuukaudessa. Söin pastaa tai leipää. Nesteellä käytännössä elin. Eli vettä, kahvia ja mehutiivisteistä tehtyjä mehujuomia. Tahoilta pyysin apua, mutta sanottiin, ettei lainoja ja puhelinta jne oteta menoihin, ettei lapseni tarvitse olla luonani jokatoinen viikonloppu tai lomilla ja että jatkuvaa apua ei voi kirkkokaan tarjota. Näin ollen oli vain ulosotto tai nälkä mahdollista. Valitsin itsekunnioituksen. 

Siihen aikaan itkin ilosta, kun joku tuli käymään ja toi leivän tai makkaraa. Tai keksipaketin tai kaakaota. Vessapaperia tai luksusta; Talouspaperia! 

Lapselleni siis oli kaikki tarpeellinen, muttei minulle. Lapseni terveys ja terveellinen kehitys oli ykkösasia. 

Ilman läheisiäni olisin kuitenkin ollut syvemmällä suossa. 

Täysin pois pelistä. 

Viisi vuotta sitten ystäväni soitti minulle. Hän kysyi, lähtisinkö "heidän kanssaan" picnicille?! Ymmärsin, että hän ja lapsensa olisivat siis mukana. Jep. Tottahan toki! Pientä piristystä. 

Paikan päällä olikin hänen ystävänsä ja tämän ystävän kanssa tunteeni heittivät volttia! Mitä tapahtui?! Fiksu, aikuinen nainen oli kuin teinityttönen! 

Tämän ystävän kanssa aloimme tutustumaan paremmin ja kerroin heti tilanteestani. Työkyvyttömyydestä, sairaudesta, varattomuudesta, nälästä, lapsesta... Mutta niin, että se nyt vaan on faktaa, eikä säälimua-juttua!

Tämä "ystävä" tuumasi, ettei millään tollasella ole hänelle mitään väliä! Minä olen se, jolla on väliä! Hän myös sanoi, että tästä lähtien jokaikinen päivä on lämmin ruoka pöydässä!  

Ja niin aloimme seurustella.

Muutimme yhteen hyvin nopeasti. Se vaan tapahtui niin. Ei tarkoituksella, vaan se oli niin luonnollisempaa. Huomaamattamme. 

Välittömästi uusi kumppanini, sanotaan nyt tästä lähtien nimeksi Murunen,  otti lapsenikin vastaan aivan kuin lapseni olisi "itsestäänselvyys hänelle". Että lapsi nyt vaan kuuluu perheeseen osana meitä! Minua. Se ei todellakaan ole kaikille yhtä itsestäänselvää!  Ei siis ihan helppoa tulla uutena ihmisenä tähän perheeseen!

Muruselle kuitenkin perheemme epäkohdat olivat haasteita, ei esteitä. 

Aloimme hoitaa minua kuntoon menneisyyteni peloistani ja nälän aiheuttamista ongelmista. Myös taloustilannettani. Murunen oli/on työssäkäyvä, joskin pienellä palkalla, mutta silti. Minä vastustelin ja vaadin jatkaa kuten ennenkin, mutta pian huomasin, että vastassani oli lujatahtoinen nainen, joka vaati saada auttaa minua tässäkin. Olimmehan perhe.

Puoli vuotta sen jälkeen, kun olimme tavanneet, helmikuussa 2011, jouduin vaikeaan selkäleikkaukseen. Perheeseemme laskeutui kuolemanpelko sekä pelko siitä, että tulenko enää kotiin kävellen.

Leikkaus kuitenkin meni hyvin, tai ainakin niin sanotaan edelleenkin. Jotainhan on pahasti pielessä, koska leikkauksesta ei ollut kuin kosmeettista apua. 

Joka tapauksessa 2 viikkoa kului sairaalassa huumattuna, Murusen töissä käydessä ja illat luonani useita tunteja hikeä ja kyyneliä pyyhkimässä kasvoiltani. Hän istui vierelläni, kun torkahtelin. Hän myös piti puoliani, kun sairaalassa minua kohdeltiin väärin. Esim eräs hoitaja "horjahti" suoraan tönäisten leikkaushaavaani päin tai kun seisaalta makuuasentoon siirrettäessä opiskelija väänsi minua selälleen, hoitaja kylkimakuulle. Sillä hetkellä selinmakuu ja kiertoliike olivat ehdottomasti kiellettyjä halvausriskin takia...

Murunen hoisi myös kaikki lapseeni liittyvät asiat samalla, mitä tarvitsi täällä päässä. 

Kotiutuminen tapahtui yllättäin etuajassa. Kumppanini soitti pomolleen, että nyt alkoi palkaton viikon loma, sillä pääsin kotiin sen sijaan, että aiemmin luvattu vuodepaikka toipumiselle olisi turvattu. Seuraavat hetket kumppanini siis hoiti minua kotona. Pesi, käänsi sängyssä, puki, pyyhki vessareissuilla, teki ruuat...
Ja olimme siis tavanneet ensi kerran 6kk aiemmin vasta!

Mietin ja ihmettelin, kuinka kukaan voi oikeasti olla siinä, näin vaikeassa tilanteessa ja erityisesti näin lyhyen tuntemisen jälkeen vasta?!  Vastaus oli aina sama: Olen sen kaiken arvoinen! 

Usko pois vaan, että olen itkenyt elämäni aikana paljon surusta ja kivusta, mutta viimeisten vuosien ajan myös ilosta ja onnesta! 

Mietin ja yritin keksiä keinoa, kuinka kiittää Murusta kaikesta siitä hyvästä, mitä hän on minulle ja perheellemme tehnyt ja antanut. 

Siitä, kuinka hän on kestänyt vierelläni vastoinkäymisissä, Ulkopuolisten paineiden alla. Siitä, että hän on ottanut lapseni omakseen ja vaikeinakin hetkinä ollut tukenani ja hoitanut kanssani lapseni asioita. 

Siitä, että hän auttaa, arvostaa, kunnioittaa, tukee, kannustaa...
Eikä koskaan valita siitä, ettei enää jaksaisi tätä kaikkea!

MIETI! Ihminen vapaaehtoisesti siirtyy rahallisesti pärjäävästä, vapaasta naisesta vähävaraiseksi ja jakaa elämänsä yhden kipupotilaan ja yhden eläväisen lapsen kanssa! Periaatteessa menettää mahdollisuuden hyvin paljoon rahaa vaativaan asiaan. Lisäksi rajoitukseni liikkumisessa rajoittaa myös osaltaan häntä!

Ja kun kysyn, oletko ihan varma tästä? Vastaus on: Vaikka menetän paljon, saan vielä enemmän!  En koskaan voisi saada rahalla sitä, mitä annatte minulle! Sitä, mitä niin moni vaan haaveilee koskaan saamatta itselleen. 

Ja minä itken...

Mietin, kuinka voisin kiittää tuollaista enkeliä? Enkeliä, jota rakastan hyvin hyvin paljon. Ja joka osoittaa joka päivä rakastavansa minua teoin. 

Ei minulla ole varaa ostaa kalliita koruja. En voi viedä oikeastaan mihinkään, kun vaikkapa teatteriliput ja taksi maksaisivat kahdelle yhteensä noin 120-150 euroa. Kaikki elämystapahtumatkin ovat niin kaukana ja nekin kalliita. 

Murunen ei vaadi ja pyydä juurikaan mitään, joten ei häneltä saa vinkkejä juurikaan koskaan. Hän on tyytyväinen siihen, että saamme ruuan ja laskut maksettua. mutta yksi asia oli, jota hän toivoi; Olisipa joskus mahdollista lähteä etelään. 

Se oli niin harras toive, että sanoin toteuttavani sen joskus, vaikka samalla mietimme, että onhan se niin epätodellinen asia, ettei sitä meidän varoilla koskaan voitaisi toteuttaa. Ei ilman lottovoittoa. 

Eräänä iltana myöhään, vuosi taaksepäin, Murunen tuli töistä kotiin ja tuumasi ohimennen, jotta Osallistuppas Hanna Hanhi Iskelmän arvontaan. Siellä voisi voittaa matkalahjakortin. Menin katsomaan kisaa nettiin ja naputtelin ennen nukkumaan menoa arpalipukkeen ja lähetin. Iskelmä ja Stora Enso olivat yhteistyössä metsän puolesta kisaa järjestämässä. 
Se oli perjantai-ilta. 

Lauantaina aamupäivällä puhelimeni sitten soi. 
"Iskelmä radiosta päivää...". 

Minulta kyseltiin metsään liittyen asioita. Kysyttiin valokuvausharrastuksestani ja luonnon merkityksestä. Minulta kysyttiin, minne menisin, jos voisin matkustaa minne vain. 

Kerroin, ettei minulla ole mahdollisuutta matkustaa rahatilanteen vuoksi, sillä matkat maksavat niin paljon. Kerroin kuitenkin haaveestamme päästä jonnekin lämpimään. 

Ykskaks puhelimen toisessa päässä kerrottiin, että voisin alkaa pakkaamaan, sillä unelmastani tulee oikeasti totta! Olin voittanut lahjakortin, joka mahdollistaa kahden hengen matkat ja vapaavalintaisesti. 
JA MINÄ ITKIN JA VAPISIN! 

En tiedä, kuinka sain sanottua enää yhtään mitään, sillä minä vain itkin, itkin, itkin...

Jollain tapaa sain kasattua itseni kiittääkseni. 
Silmissäni vilisti vain mielikuvat siitä, että NYT SAISIN VIETYÄ MURUSEN MAAILMALLE! SAISIN KEINON KIITTÄÄ HÄNTÄ! 

Ja kun Murusellekin kerroin, hänkin meni sanattomaksi!

Siitä se alkoi suunnittelu ja lippujen varaaminen. Turkin Antalya oli meidän valintamme ehdottomasti, koska se olisi turvallinen kahdelle naiselle ja se olisi sitä, mitä ME haluamme. 

Tottakai olisimme halunneet matkaan lähteä välittömästi, mutta rahatilanteemme esti sen. Pitihän hankkia passit, rokotteet, matkalaukut, minulle lisälääkitys, jotta pärjäisin matkalla... mutta mikään ei saisi olla matkallemme este! Tällaista tilaisuutta EI tulisi toiste! 

Pikkuhiljaa rahat saatiinkin kasaan lanttia venyttämällä ja hermoja kiristämällä, kirppiksillä ja säästöliekeillä. Kaikki lahjarahat matkaan. Lahjakortilla hotelli, lennot ja aamupalat, matkavakuutukset...

Vielä ihan viimemetreilläkin kävi pahat mielessä, sillä oli täpärällä, saammeko kasaan myös automatkat kentälle ja takaisin sekä käyttörahat. Lopulta enkeleitä ilmestyi taivaasta auttamaan lisää ja ropo sieltä, toinen täältä ja rahat olivat kasassa! Unelmamme toteutuisi vihdoin ja viimein! 

Kiitos siitä kuuluu ennenkaikkea Iskelmälle ja Stora Ensolle, mutta myös jokaiselle joka antoi joulu-ja synttärilahjat rahana, osti korujani ja korttejani sekä tarjosi auttamaan loppurahoituksen kasaansaamisessa. Ilmainen matka ei todellakaan ole ollut meille, mutta kaikki se on tämän arvoista! Lahjakortti mahdollisti saamaan suurimman osan matkasta kasaan. 

Kun olimme varmat matkasta ja aloimme valita hotellia ja kohdetta, päätimme yhdistää matkaan myös jotain yhtä uskomattoman ihanaa, kuin tämä koko tilaisuus. Niinpä salassa aloimme suunnitella häitämme. Vain poikani tiesi, että häät olivat tulossa. Ah sitä kihinää ja kutinaa ja halua kertoa mm. mummille. ;D Onneksi lapseni on jo täysi-ikäinen, niin pystyi pitämään suunsa supussa. Jälkeenpäin vaan kertoi, että repeili välillä liitoksistaan ja siinä sitä olikin selittämistä. :D

Olemme siis lukinneet lemmenlukon siltaan ja solmineet avioliiton. Olemme lähteneet häämatkalle Turkin Antalyaan ja nauttineet niin täpöllä, ettei voisi täydemmin nauttiakkaan. Olemme päässeet toteuttamaan unelmamme ja luomaan jälleen uskoa siitä, ettei unelmointi ole koskaan turhaa! Ei se kaukaisinkaan haave. Olemme saaneet tuntea olevamme tärkeitä läheisillemme, ja olemme itkeneet onnen kyyneleitä heidänkin vuokseen. Olemme mm. saaneet Turkin liiroja lahjaksi, kun itse eivät niitä enää tarvinneet! Kyllä, olemme antaneet itsekin hyvin paljon, joten älkää tulkitko asioita vain saamiseksi. Tämä postaus on kiitos-postaus, ei itsekehua kuinka itse teimme ja olimme ja annoimme. 

Olemme rakastuneet maahan, josta tuli meille tärkeä monestakin syystä. Siellä tunsin olevani kotona ihan kuten omassa kodissammekin. Se henkinen matka onkin jo toinen tarina. 

Iskelmä tai Stora enso eivät tienneet, millaiseen perheeseen lahjakortin laittoivat tulemaan. He eivät tienneet, mikä on tilanteemme tai miten palkinto vaikuttaisi elämäämme. Tämän postauksen tarkoitus on kertoa kokonainen tarinamme ja samalla kiittää ainutlaatuisesta, elämämme mullistaneesta matkasta. 

Kiitos Iskelmä ja Kiitos Stora enso! 

Kaikkien aikojen häät

Älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmaasi. 

Se on jonkun viisaamman kaunis mietelause, mutta niin todentotta meitä Murusen kanssa, että oksat pois. 

Vaikka elämäämme varjostavatkin minun ja lapseni vakavat sairaudet, työkyvyttömyyteni sekä vähävaraisuutemme, silti yritämme tehdä elämästämme elämisen arvoisen, kauniin ja hyvän. Vaikka elämä koettelee ja on välillä syvältä, on myös kivuttava uudestaan ja uudestaan kohti valoa, ihan uhallakin, ja taisteltava itselleen sitä unelmien toteutumista. 

Siitä kaikesta bloginikin kertoo. 

Selviytymistarinaani vaikeuksista huolimatta. Ja minähän EN luovuta! 

Olen kauan haaveillut naimisiin menosta Murusen kanssa. Vaikka häät olisivat kuinka pienet, menee niihin silti rahaa. Sormukset, vaatteet ja ruoka. Niistä en tingi! 

Nyt kun matka oli tarjolla, mietimme, voisiko häät sittenkin viettää samalla?! 

Tuula kyselikin jo aikaisemmin, jotta onko matkamme häämatka samalla, mutta silloin sanoin, ettei olla hääpäivää mietitty, sillä emme sillä hetkellä olleet päättäneet ollakko vai eikö olla tai jos niin milloinka. Siispä yksi oli oikeassa, mutta hieman liian aikaisessa vaiheessa. ;) 

Kun päivämäärä sovittiin, tai edes se, että menemme naimisiin, alkoi armoton säästäminen ja poismyynti. Suursiivous ja kaikki turha pois. Jokainen lantti olisi tarpeen. Niin matkan pakollisiin, kuin häihinkin. Samalla kerkesimme saada säästöön joululahjarahat, synttärirahat ja myyntitulot. Tingimme ruuasta ja purimme hammasta, Murunen käveli työmatkoja, jätimme väliin kaikki vähänkään turhat menot mukaan lukien hammaslääkärin, vaikka hampaaseeni sattui/sattuu. Kissaakaan emme voineet ajatellakkaan ottavamme ennen matkaa. Voin kertoa, että muutamaan otteeseen olin hajota kertakaikkiaan, mutta kasassa pysyin, kun tiesin, mitä tulemme saamaan. 

Tein jo aikaisemmin itse kaulakoruni. Hiuksetkin laitoin itse, samoin meikin. Kengät olivat kaapista vanhat mutta siistit. 

Vaatteet haettiin kaupasta, mutta ei mitään kallista. Sadan euron unelmieni asu jäi kauppaan. Jollekin se olisi hyvin halpa hääasuksi, mutta minulle ihan liian kallis. Siispä hääpukuuni meni muutama kymppi. 

Korvakorut valitsin tyyliin sopivaksi. Kiitos rakkaan ystäväni, jolta nämä sain! Kultaa ja rubiini. 

Halusin hääkukan. Mietin ja mietin, mitä tekisin, sillä olisi naurettavaa ostaa kimppu ja heittää se menemään heti. Me kun lähdimme häiden jälkeen matkaan lähes välittömästi. Hääyönämme. Juu juu, kerkesimme nukkua ensin hetkisen... ;) 

Yks kaks keksin sen! Hankin kukan hiuksiini! Hääkukkani! JIPPII! 

Neilikka, punainen: Ihailu / kiihkeä rakkaus

Lakkasin sekä käsien että varpaiden kynnet OPI:n kynsilakoilla.

  Ajattele, että ne lakat ovat varpaankynsissäni yhä ja siistit, vaikka olen kävellyt paljon, ollut paljain jaloin ja kengät jalassa, jalat turposivat välillä, saunottukin on kolmesti jo... 

USKOMATTOMAN HYVÄÄ LAKKAA! 

Maistraatissa sanoimme TAHDON. 

Henkikirjoittaja puhui kauniisti rakkaudesta ja tasavertaisuudesta. 

Niin meidän liittoamme! 

Koristelu oli pienimuotoista, karuakin, mutta silti tilaisuus oli kaunis. 

Sydämenivalittu rinnallani! 

ROUVAT Murunen ja Viltsunen <3

Tottakai skoolasimme, kippistelimme ja nostimme maljaa. 

Jollen ihan väärin laskeskellut, niin kalleimmaksi tuli sormusten jälkeen ruokailu. 

No mutta, mietippäs, jos olisimme juhlineet suurella porukalla.

Me menimme salaa naimisiin ja vain lapsemme tiesi asiasta! 

Näin ollen tarjoilu oli hyvin minimissä sekin. Toisaalta, eipähän vieraidenkaan tarvinnut panostaa vaatteisiin, kampauksiin, lahjoihin jne jne. :) 

Minulle timanttisormus, Muruselle ilman timangeja. Juurikin niin meidännäköiset kummallekin, jotta kelpaa katsella ikuisesti aina kunnes kuolema meidät erottaa. 

Mummini katseli taivaasta meitä ja hymyili onnellisena. Hän tiesi, että meistä tulisi onnellinen aviopari vielä joskus. Harmillista, että hän ei kerennyt kuulla uutista, vaan nukkui pois kesällä. Silti tiedän, että kannustavana ja meitä puolustavana hän oli häissämme läsnä.

 Hääateria koostui useammasta osasta ja kahdesta eri ravintolasta. Antipasti toisaalla, pääateria toisaalla. Ihan oli oma valinta. :) No joo... Jälkiruokakin oli sitten omansa...Kotona.

Valkosipulileipää, sitruunaoliiveja, balsamicosipuleita, patatas bravas, jokiravunpyrstöjä ja chiliä, Jamon serrano ja melonia, MANCHEGO-juustoa JA hillottua viikunaa.

Juomingeissa kuohuvaa...

Ruokajuomana oli alkuun karpalolla höystetty likööri.

Sitten siirryttiin alkoholittomiin, eli tervaolutta ja vettä. 

Kyllä kunnon tervan makuinen olut, ilman alkoholia, on maukasta! 

Kylmäsavuhaukea, paistettua turskankieltä, tervasilakkaa, lämminsavu­lohimoussea, riimiporoa, punajuurisiirapilla koristettua ankkarilletteä, maalaissalamia, mustikka-sipulihilloketta, tervattuja puolukoita, yrttiöljyssä pyöräytettyä kasvimaan antimia kera pähkinöiden ja siementen, pikkelöityjä siitakesieniä, pariloitua vuohenjuustoa sekä saaristolaisleipää ja perunarieskaa.

Ruuat pysyivät lämpiminä kaiken aikaa hauskalla tarjottimella elävän liekin päällä. 

Saaristolaisleipä on jännä tuttavuus. Siitä ei vaan opi tykkäämään oikeasti täysillä, mutta silti sitä pitää aina vaan maistella ja ottaa vähän lisää. :D 

Savuomena-pekonimoussella kuorrutettua härän ulkofileepihviä, tulista adjikakastia, viikinkien kilpiperunaa ja hunajaisia juureksia sekä mustikka-sipulihilloketta.

Terva-sinappivoilla ja riimiporolla kruunattua härän sisäfileetä vierellään kermaisen
pehmeää suppilovahverokastia, valkosipuli­relissillä kuorrutettua perunakakkua ja hunajaisia juureksia sekä mustikka-sipulihilloketta.

Mietippä, paljonko menisi siihen rahaa, että pitopalvelu tekisi eri perinneruokia notkuvaksi pitkäksi pöydäksi?! Entä kaikki juhlapaikan koristelut, astiastot ja kukkaset... Nyt meillä oli ne ateriat, mitkä halusimme ja koristelu oli hyvin erilainen ja aiheeseen sopiva. Ruokailimme aivan eri maailmassa kivisen linnan uumenissa, viikinkien lomassa. Se nyt vaan oli kaupungin omaperäisin ravintola ja siis meille täydellinen paikka. Erilaista, erikoista ja valmiiksi koristeltua. 

Entä hääkakku?! Paljonko maksaa jokin monikerroksinen hääkakku? 

Entä kuka ne söisi, kun lähdimme tosiaankin heti häämatkallekin?! 

Siispä kotipakettiin prinsessakakkua minulle ja...

Suklaakakkua Muruselle. Kahveet ja kaakut nassuun ja sitten köllimään mahojemme viereen sänkyyn. Ah Amore! 

Loppuun vielä suklaatit ja matka avioliitossa voi alkaa. 

Kiitos kaikille ihanille, jotka tahoillanne autoitte tavalla tai toisella saavuttamaan unelmamme toteutumisen. Kiitos onnitteluistanne! 

Kiitos Muruselle! 

Tarkista joulukalenteripaketin saapuminen perille

Hip hei hurraa!
Olen siivonnut verstasta ja tullut siihen tulokseen, että se siivoaminen on loppumaton homma. Aina jotain saan mieleeni, että tuo tuonne ja tuo tänne. Pyörittelen laatikoita ja purnukoita paikasta toiseen. Otan purkin kynille, eikun sittenkin pikkuhipleelle, eipäs kun niille kynille... Huoh.
Nyt kuitenkin joulukalenteripaketit pääsivät paikalleen ja isompaan koriin.
Siitäpä tulikin mieleeni, että melkein kaikki paketit ovat jo saapuneet, mutta 5 vielä puuttuupi.

"TÄSTÄ JOULUKALENTERIIN".

Voit tarkistaa, onko sinun nimesi vielä punaisella. Mitä mieltä olet, riittääkö tämä huhuilu-muistutus, vai pitäskö käydä erikseen jokaiselle sanomassa? En tahtoisi hoputtaa enkä ruinata, joten hieman sellanen kommentilla kysely ja muistutus sotii vastoin periaatteitani, mutta mitä mieltä olette? Muutama on jo kertonutkin muistavansa asian, mutta entä loput?

Aikataulujahan ei sen kummemmin ollut, kunhan ennen joulukuuta olisivat perillä. Aikaa siis on vielä vajaa kuukausi lähettää. Kaikkien pakettien lähettäneiden kesken arvon palkintoja, kolme kappaletta, kunhan KAIKKI paketit saapuneet tai viimeistään 1.12.

Palkintoja onkin tuossa jo kivasti valmiina, joten odotan innolla arvontaa.
Maltti kuitenkin valttia.
Palaillaan astialle, kunhan h-hetki koittaa.

Olen palannut

Ihanaiset, rakkaat Inspiksen lukijat!
Toivon hetkesi, ja että lukisit tämän bloggaukseni. Pyydän!

Tahdon ihan alkuun pyytää anteeksi ihan jokaista teistä, jotka olette laittaneet meiliä minulle tai kommentteja, enkä ole vastannut yhdellekkään teistä. Samoin pyydän anteeksi, etten ole vieraillut blogeissanne, en kommentoinut yhtikäs yhtään kirjoitustanne. Pyydän anteeksi myös jos olet osallistunut haasteisiini, enkä sanallakaan ole kommentoinut niitä.

Olen saanut kysymyksiä haasteisiinkin liittyen ja tiedän, aika käy vähiin! En silti ole aikaisemmin vastannut niihinkään, kiireellisiin viesteihin.

Lisäksi minulta on kysytty, miksi blogiani ei voi enää kommentoida niinkuin aikaisemmin. Ja voiko edes ollenkaan enää.

Minulla on syyni kumpaankin!

Ensinnäkin tuo kommentointiasia.
Se on ja pysyy tällaisena.
Eli vain google-tilillä kirjautuneena voi kommentoida blogiani vastaisuudessakin. Anonyymit eivät voi siis kommentoida. Jos osallistut haasteisiini tai haluat viestiä lähettää muuten, se onnistuu toki sähköpostilla minulle. Laitat työstäsi kuvan tulemaan, niin julkaisen sen blogissani.
Tämän takana on täysin anonyymi häiriköinti.
Vaikka henkilön nimi ja jopa osoitetiedotkin ovat tiedossani, en silti aio sietää mitä tahansa blogissani. Bloginihan on positiivisuutta jakava iloinen paikka pysähtyä, eikä kenenkään ilkeilyjen ja omien väärien ja solvaavien oletusten purkupaikka. Valitettavasti yksi ihminen voi kuitenkin aiheuttaa laajemmaltikin ongelmia, kuten nyt niin monille mielipahaa kommentoimisessa.

On ihan totta, että blogissani on päivittäin uusi kirjoitus ilmestynyt. Joskus kaksin kappaleinkin. Olen tarkoituksella ajastanut kirjoituksia ilmestymään jokaiselle päivälle. En ole ollut maisemissa puoleentoista viikkoon kuitenkaan!

En ole ollut maisemissa koneella, en kotona, en edes Suomessa! Siksi kaikki on nyt kasaantuneena ja odottanut vain tätä hetkeä, että palaan kotiin ja luen ja vastaan.

Saanko kertoa tarkemmin, mitä tapahtuikaan?!

Haaveilimme Muruseni kanssa ulkomaan matkasta. Jos edes Tallinnaan, mutta voi, jos elämämme suurimpia unelmia toteutuisi joskus, ja pääsisimme jonnekkin kauemmas lämpimään. 

Kuten tiedätte, vähävaraisen ja työkyvyttömän on vaikea hankkia rahaa matkaan. Murusen rahoilla elämme nippanappa Suomessakaan. Saatikka, että jäisi säästöön jotain. Mutta silti sanoin pari kolme kertaa ihan vakavissani, että se hetki tulee, kun vien rakkaani etelään! Siinä olisi elämäni tehtävä!

Mission imbossible..

Kuten olen myös sen kertonut, olen osallistunut kuukausittain kymmeniin, ellen sataankin kilpailuun. On siis silkka ihme, ettei mitään suurta voittoa ole tullut... 

Rahaa olen sata markkaa voittanut kerran. 

Kerran voitin jopon. 

sitten viime vuonna soi puhelin; "Radiosta päivää! Olet voittanut kahden hengen vapaavalintaisen ulkomaanmatkan! Matkatoimisto on tämä. Valitse itse reittilennot valitsemaasi kohteeseen ja valitse hotelli, palvelut, jne. Me maksamme kaiken sen". 

Ja minä itkin suorassa lähetyksessä! Minä itkin, vapisin ja olin tyystin sanaton! 

Kun puhelu päättyi, itku ja vapina jatkuivat. 

Sitten sain jotenkin itseäni kasattua sen verran, että pääsin toiseen huoneeseen Murusen luo ja aloin taas parkua. sönkkäsin siinä räkää ja kyyneliä naamallani, että "rakas, me lähdetään etelään! 

Minä voin viedä sinut sittenkin ihan oikeasti etelään!!!"

Voin kertoa, että olemme olleet nyt viimeiset puolitoista viikkoa siellä, missä palmut huojuvat Ja kaikki on niin taivaallisen ihanaa! 

Matkamme siis valitsimme itse. 

Kriteereinämme olivat 

*Lämmintä! 

*Meidän kiinnostuksenkohde

*Meri

*Kaunis, romanttinen ja viihtyisä hotelli

*Reittilennot suht lyhyet

*Vain aamupala

Siitä se sitten alkoi armoton valikoiminen. 

Koska en pystyisi matkustamaan kamalan kauas, piti matkakohteemme sijaita muutaman tunnin lentomatkan päässä. tulisihan jo pelkkää automatkaa hurjasti. 

Lisäksi tahdoimme max. kaksi koneen vaihtoa. 

Hyvin pitkään meillä oli kaksi maata, joiden välillä väänsimme kättä. 

Kumpiko olisi meille sopivampi? 

Kohteet hyvin samankaltaisia, sillä minun suuri haaveeni on ollut aina muslimimaat. Murusen kanssa valinta oli helppoa tehdäkin. Häntäkin kiinnostaa samanlaiset asiat. Menisimme kahdestaan ilman turistiryhmää reppureissuun! Etsisimme paikallisia ihmisiä ja eläisimme heidän seassaan! Söisimme paikallisia ruokia ja kävisimme paikallisten seassa ostoksilla. Ei mitään turistivouhkaamista! 

siitä se sitten ajatus lähti. 

Olimme NIIN lähdössä jo Marokkoon, lähelle autiomaata, kun meille selvisi, että siellä jopa lapset ovat röyhkeän väkivaltaisia ryöstäessään kaduilla turisteja ja paikallisia. siispä parin valvotun yön jälkeen päätimme haudata ajatuksen Marokon autiomaista. Meidän valintamme olisi länsimaalaisille naisille turvallisempi Turkki ja Antalya. 

Valintamme olikin täydellinen! 

Me niin nautimme matkastamme aivan alkumetreiltä asti! 

Turvallisuutta, karuakin ja alkeellista, vehreyttä, fanaattisia jalkapallofaneja, basaareja, moskeijoita ja minareetteja, rukoushetkiä, paikallista ruokaa, meressä uimista, retkiä... Kaikki meidän ehdoillamme eikä suomalaisia lähimainkaan! 

AI ETTÄ ME NAUTIMME!

Voisin seikkailuistamme kertoa vaikka kuinka pitkästi. Vaikka kuinka monta kirjoitusta! Kuviakin tuli 777 kappaletta otettua! Siispä pakko pätkiä useampaan kertaan nämä kokemamme, mutta pakko myös kertoa kaikenlaista matkastamme. :) 

Esimerkiksi kujakissoista ja koirista, joista ensin olimme hyvinkin huolissamme. 

Turhaan. 

Enemmänkin eläinkaupan tilanne järkytti meitä. Kujakateilla ja -koirilla sentään on tilaa, ruokaa, rapsuttajia, suojapaikkaa... Niistä oikeasti pidetään huolta, vaikkakin erilailla kuin meillä Suomessa. 

Meille tärkeää oli mm. luonto. Ihan sama, olisiko vehreää vai karua. Kunhan pääsemme tutkimaan sen monimuotoisuutta. Jokaista pientä yksityiskohtaa tai kokonaisuutta. 

Tärkeää oli myös hotellin sijainti läheltä minareettiä ja moskeijaa. Se oli yksi tärkeä pointti. Ja se onnistuikin. Kaipaan nyt Suomessa sitä rukouskutsun kajahtamista. Hieman ikävää helpottaa rukousnauhani. 

Söimme joka aamu aamupalan sitruspuiden ja oliivipensaiden katveessa. Kaikki muu ruokailu tapahtui omilla ehdoillamme, sillä emme niin välitä hotelliruuasta/länsimaisille sovitellusta aina samankaltaisesta ruuasta. Sekin tosin olisi sisältynyt hintaan, jos olisimme vaan tahtoneet. Mielummin etsimme ne paikallisten ruokapaikat ja söimme siellä. Joka päivä eri ruoka-annokset. 

Tokihan nähtävyyksiäkin kierreltiin ja tämä ravintolakuja, jossa sateenvarjot ajavat aurinkosuojan virkaa, on ehkäpä yksi kuuluisimmista tai ainakin kuvatuimmista kohteista. 

Monet turistit Suomesta menevät Alanyaan, joten Antalya jää hieman vieraammaksi. Eihän antalyaan tehdä pakettimatkoja samoin, kuin Alanyaan. 

Mielestäni meille sopii paremmin reppureissut kuin pakettimatkat. Sydämemme jäikin tuonne unelmiamme täyttämään kaupunkiin ja maahan. Jos luoja suo, teemme vielä uuden matkan Antalyaan joskus. 

Paratiisi! Täydellinen paikka viettää häämatkaa. Eikö totta?! 

Niinpä päätimme mekin Murusen kanssa viettää paratiisissamme honeymoonia. 

Kyllä! Sanoimme TAHDON ja avioiduimme!

Olen siis nyt virallisesti Rouva Murunen. ;)

Tulijaisia toimme tottakai ja ihan enemmänkin, mitä aijoimme. Olihan hintataso Turkissa ihan eriä, mitä Suomessa. Esimerkkinä sandaalit, 4 euroa. 

Olisi kyllä mieli tehnyt kissojakin kantaa kotiin muutama. Niin ihania ovat kaikki. Tämäkin akvaarion eteen nukahtanut kujakatti. Tai hotellissamme meitä tervehtimään joka aamu tullut Garfield. <3

Karvinen näyttää hyvin paljon meille tulevalta vaavelilta isona, joten ehkä siksikin hän vei meidän sydämemme.

Vietimme siis aikaa paikallisten seurassa. Yksi huikea kokemus oli katsoa Galatasarayn matsia fanaattisten fanien kanssa. Se tanssi, laulu, raketit, huudot... Ja kun matsi oli ohi, 5 minuutissa koko alue oli tyhjä ja roskaton.

Koimme niin vitamin barin kuin Efes-oluenkin voiman. Paratiisin viinit ja taide-mestat. Taksilla ajelimme hotellilta Oopperatalolle ja takaisin, väliajalla kahvit kummallekin sekä parhailta paikoilta kalleimmat liput kahdelle Moderniin balettiin katsomaan Otelloa. Oli kuitenkin yksi bile-asia, minkä jätimme väliin..

Emme siis tahtoneet ruttaantua muuriin, vaan mielummin antaa autoille tilaa kapeilla kujilla ja paikallisten tavoin hyppäsimme tieltä sivuun talojen portaille. 

Ole kuulolla... Lisää tulossa lähiaikoina. :) 

Älä eilisen suruja pohdi.
Älä huokaile aurinkoa,
joka ei vielä ole noussut.
Nyt on hetki. Nyt on aika.
Elä nyt, ystäväni, elä nyt!

Rakkaudella, Viltsu