Itsetutkiskelua ja uusia aiheita

Vuoden mittaan on tullut kirjoiteltua vaikka mistä eri aiheesta. On tehty kortteja, atc-kortteja, koruja, kirjoja... Vaikka ja mitä. Eikä se inspis ja into tähän bloggaamiseen, kirjoittamiseen ja askartelemiseen ota loppuakseen. siispä jatketaan!

Aiheita on paljon jo ollut ja aiheita tulee koko ajan lisää. Ammennan sitä aihetulvaa kaikkialta. Joskus idea seuraavasta postauksesta syntyy kaupan kassalta kuullessani mammojen marmatusta joulukuusien kurjuudesta ja kalleudesta, toisinaan se idea tulee telkkaria katsellessani, kun siellä näytetään jostakin vanhuksesta, jolla ei ole omaisia elossa/elämässä. Välillä musiikki taustalla innostaa uuteen aiheeseen ja välillä se voi olla vaikkapa jokin väri, uni, kokemukseni tai muistoni. Aiheita on maailma täynnä ja niitä tulee koko ajan lisää!

Joku Ruotsin elävä kammoksui hakaristi-joulutorttuja, joten siitäkös suomi-poika keksi suklaakonvehtien traumatisoivat muodot. Ok, se oli onneksi pilaa, mikä tuolla facebookissa liikkuu, mutta tällaiset ne just aiheita antavat ihmisille puhua, kirjoittaa ja kuvittaa.

On tuo oma elämänikin ollut sellaista hulabaloota, että kirjasarjaksi asti olisi ammentaa, mutta ongelmana on se, että minulla ei ole kirjailijan lahjoja niin paljoa, että kirjan sainsin pysymään mielenkiintoisena alusta loppuun saakka. Jossain vaiheessa se alkaisi junnaamaan. siisä voisin kertoa tarinani kirjailijalle, joka kirjoittaisi puolestani. Siinä sitten tulee ongelmaksi se, etten halua rakkaitteni kärsivän, joten nimettömänä se kirja pitäisi tehdä. siinä taas tulee esteeksi se, etten malttaisi olla hihkumatta innosta soikeana, että MUN KIRJA, MUN KIRJA! Eli ihan se oma intoni estänee kirjan tekemisen. Näin se on tulkittava.

Into onkin yksi vahvimmista puolistani. Liekkö se jokin perusluonteenpiirre minussa vai sitten se pahe? Into kun iskee, se vie niin totaalisesti mukanaan, että oksat pois! Ihan sama, onko intona korut ja kortit vai onko intona kirjoittaminen tai vaikkapa kodin siivoaminen putspuhtaaksi. Kaikki nyt ja heti on se kaikista pahin piirre kuitenkin!

Tuo kaikki nyt ja heti piirre ei tule ilmi kaikessa, joten tarkennan, että en kahmi täällä kasapäin herkkuja, esineitä, vaatteita... Ei mitäänsellaista maallista asiaa tai pakollistakaan. En voi ostella kaikkea, mutta en haluaisikaan hukkua paljouteen ja yltäkylläisyyteen. Se ero tässä minun kaikki nyt ja heti-asiassa on siihen tavallisesti ajateltuun vouhkaamiseen, että minulla se ilmenee siinä, että jos aloitan vaikkapa siivoamaan, on siivous tehtävä huolella ja loppuun saakka nyt ja heti. Jos päätän että haluan tehdä jonkun jutun, se on tehtävä heti ja loppuun asti! On kamalan raskasta toisinaan se, että pitää malttaa mielensä ja antaa vaikka nyt sen siivouksen olla ja maata vaan sohvalla kivuissani. Rauhoittumista, jonkinlaista luovuttamista(älä tulkitse väärin) ja sellaista itsehillintää olen joutunut kasvattamaan itsessäni vuosien mittaan. Että minun on oikeus ja kohtuskin maata sohvalla tekemättä mitään, koti voi olla epäjärjestyksessä yhden illan ja minun ei tarvitse eikä pidä tehdä kaikkea yksin aina. Onhan se helpottavaa oppia uutta itsestäänkin!

Näitä kirjoittamisen aiheita syntyy välillä sillaikin, että alan kirjoittaa vaan päivän kuulumisia pikaiseen ja mietin, että josko se siinä hissukseen tulisi aihekin mieleen. Sitten huomaan kirjoittaneeni pitkänkin postauksen. Mutta on niitäkin hetkiä, ettei tule juttua ollenkaan! Ei vaikka kuinka kääntelisin lehtien sivuja, tutkisin itseäni tai avaisin telkkarin. Mistään ei kuulu mitään mielenkiintoista, ei näy uusia asioita... On kuin kaikki olisi vaan harmaata ja tyhjää. Sitten jätän väkisin kirjoittamisen pois ja laitan vaikkapa yhden kuvan tai runon tai jotain muuta sellaista. Ei aina tarvitse olla luova.

Mutta jotain minä nyt tarvitsen ja sitä lähden kaupasta hakemaan! Siispä kenties huomispäivän postauksen aiheet saan kohta matkallani. Ei sitä tiedä. Avoimin mielin lähden matkaan.

Avointa mieltä ja itsetutkiskelua toivon sinullekin tähän viikkoon!