MEGAPOSTAUS: Kätköltä kätkölle sielun maisemissa

Teemakirjoitukset aiheesta "Viltsun saa raivon valtaan..." alkaa saada loppunsa. Selväksi on tullut varmasti, että minäkin raivostun joskus. Lyhykäisyydessään raivostun toisten hyväksikäytöstä, valehtelusta, liiottelusta, siitä, ettei asioita sanota suoraan tai siitä, että oletetaan asioita kysymättä. Olkoon kyseessä sitten se, että oletetaan olevan suuttunut tai oletetaan ettei huvita jokin tai oletetaan että kaikki ovat samanlaisia... Raivostun myös siitä, että toisia syrjitään, vähempiosaisten kustannuksella pelleillään tai että jollekin tehdään jotain pahaa tai väärää. Raivostun jos minulle raivostutaan. :D 

Nyt kuitenkin vaihdan teemaksi sielun rauhan. 

Mikä on minun sielulleni rauhoittavaa, hyväksi, nautinnollista? 

Miten rentoudun? 

Missä sieluni lepää?

Tähän teemaan sopiva aloitus olkoon megapostaus geokätköilyn riemusta. siitä, kun jaksan ja pääsen luontoon ja voitan itseni ja kipuni. Se, että vaikka kroppa sanoo, että nyt tuli tehtyä vika liikku, pää sanoo, että KANNATTI!

Ajellessamme jonnekin päin Suomen maata, vastaamme tuli liikennemerkki, mikä todellakin tarkoitti MUU-VAARAA!

Sekös alkoi naurattaa. Ei meillä päin tollasia tule vastaan. Kerran tuli sellainen merkki, missä kiellettiin pissaamasta kadulle, mutta sekin on kuulemma varastettu paikaltaan. 

Eikä aikaakaan, kun tuon merkin jälkeen todellakin niitä muita tupsahti tien reunalla silmiimme. Onneksi aitauksen takana, eikä karkuteillä tiellä. Komeita otuksia! sarvipäitä, osa vielä vasikoita. 

Ylämaan karjaa. tuossa seisahdimme toviksi ihastelemaan karvapeitteisiä lehmiä. :)

Sähköaita oli siinä välillämme ja muistui mieleeni lapsuuden sähköaitakokeilut. Kaverin pihalla vilisteli vaikka ja mitä elikoita ja heillä oli sähköaita ympäri pihaa. Se piha tunnettiinkin siitä, että siellä missä asuin, ei ollut muita vastaavanlaisia maatiloja. Kuitenkin laitakaupunkia... Lopulta saivat häädön tilalleen. Siellä kuitenkin oli se sähköaita siis ja pitihän sitä kokeilla, kuinka säväkät iskut siitä saa sellainen pieni tokaluokkalainen tytteli. Hieman se kipristi sormia. Särinää ja tärinää. Ei paha. Nyt en kuitenkaan uskaltanut tuohon aitaukseen koskea, sillä kuulemieni puheiden mukaan lapsuuden muistojen sähköaita olisi ollut pienemmällä virralla varmaankin, kuin pitäisi? Sen pitäisi iskeä kovemmin. Näin olen ymmärtänyt. En sitten tiedä. 

Matkamme jatkui. Päädyimme lopulta sillan alle. Postiauto rymisteli sillalta ja minua heikotti, kun se puusilta hytisi ja tytisi ja kovastikin rymisi. Kurkistelimme Murusen kanssa sinne ja tänne. Kuuntelin välillä kaislikosta kuuluvaa sorsapariskunnan jutustelua. Jossakin molskahti kala. 

Löysimme kätkön ja ihmettelimme samalla, miksi katiskat ovat puoliksi vedessä, puoliksi veden päällä? Tokihan kutuaika on ja kala käy katiskaan, mutta miettikääs, kuinka vesilinnutkin tuonne jäävät kiinni! Vastuutonta, sanoisin minä! Koko rantakaislikko oli tikitetty täyteen pyydyksiä. 

Kätköreissumme aikana löysimme kaikenkaikkiaan 5 kätköä. Yksi niistä sai ehdottomasti suosikki-nimikkeen. Nimittäin Murunen lähti ryteikköön katselemaan suoraan, minä kaarsin hieman vasempaan. Kohta karjahdin sieluni kyllyydestä jotain luvatonta. No mutta kun...

...Löytyi kuusi, missä oli näitä geokätköpurkkeja jotakuinkin toistakymmentä! Ja jossakin niistä pitäisi olla se oikea kätkö. Hohhoijaa! 

Hihkasin Muruselle, että tuuppas tänne ja katso tota!

Naurattamaanhan se tuollainen pisti. 

ei muuta kuin yhteistuumin purkkeja aukomaan. :D

Toisaalla taas sai varoa runsain mitoin maassa lötköttäneitä pökäleitä. Hirvien kokoontumisajot olivat vastikää olleet tuolla seudulla. Siellä oli niin hirvien käymälöitä kuin tarjoilupisteitäkin sekä väsyneimmille sankareille lepopaikkoja näkyvillä edelleenkin. 

Sammaleet kukkivat kauniisti ja sisiliskot vilistelivät kivien koloihin. Jossain sirritti heinäsirkkakin. Aurinko paistoi ja minä se kapusin ja kapusin ryteiköstä kalliolle... Jaksaa, jaksaa... 

Kannattihan se, sillä maisemat olivat kauniit noinkin korkealta katsottuna. Ja tietenkin se kätköpurkki, mihin saimme nimen kirjoittaa, oli siellä huipulla. Menomatka oli raskas, mutta paluumatka olikin jo helpompi. Nyt tällä reissulla en edes kaatunut kertaakaan, niinkuin lumien aikaan kaatuilin. Yhä on toisessa pohkeessa muistona kipeä patti yhdeltä kaatumisreissulta. Vaan nyt säilyin ehjin nahoin. :)

Tuolla korkeuksissa sieluni lepäsi.

Matka jatkui kevyemmin askelin, kun olimme ensin huristelleet aikamme ihan taas uusiin maisemiin. Nauratti, kun kääpä oli kasvanut ihan väärään suuntaan. Eikös ne yleensä ole alassuin, eikä tälleen pystyssä?! No, olkoot. Erilainen yksilö. :D

Polkua pitkin ikimetsään. Mietiskelin, asustaako Rölli-Peikko siellä tai Usvametsän neito. Kovin oli maisemat samanlaisia. Ihana paikka! Metsä, mille ei tehdä mitään! Täysin luonnonvaraisena rehottaa! Puut kaatuvat juuri silloin, kun kaatuvat, loiskasvit kasvavat sinne minne kasvavat ja luonto kokonaisuudessaan pitää huolen itse itsestään. Järvikin on ihan just niin rehevä tai puhdas, kuin haluaa olla.

Puro solisi ja kuohahteli vierellämme. Ihastelimme niin kiviröykkiöitä, kuin valtavia puitakin. Kaatuneita runkoja, pahkoja puiden rungoissa, lintujen liverrystä...

Lumestakaan ei ollut enää jälkeä kuin pienen pieni nokare purossa. Minä niin nautin luonnossa olemisesta ja siitä, ettei puiden juuria ole kitketty, puita kasvatettu suoriin jonoihin ja rumemmat yksilöt poistettu. Tällainen ikimetsä ominen kujeineen sai sieluni levolliseksi ja hymyilemään. Huokasin syvään. 

Pitkospuut opastivat oikeaan suuntaan. Sen verran sentäs ihmiskäden jälkeä näkyvillä. Helpompi kulkea rantaviivaa pitkin. Ihanaa... Kohta olemme perillä...

Ja siellä perillä odotti laavu, jonka pisteytin ehdottomasti lempparilaavukseni. Täydet 5 pistettä! Haaveilin, että ollappa se lähempänä kotiamme ja ollappa se meidän oma mökkimme. Se, kun rakkaani kanssa istuisimme ilta-auringossa tuossa "mökin" portailla ja alkaisi iltakalan syöntiaika olla ohi, saunasta tultuamme, se yksi saunakalja siinä kuistilla puolillaan... "Rakas, lähdetäänkö jo mökkiin sisälle ja nukkumaan?". Syvä huokaus.

Vaan siinä me istuimme, laavulla kaukana kotoa ja ihan yleisesti käytössä olevassa paikassa. silti sielu lepäsi.

Tottakai tulet tehtiin! Sehän on selvää! Meillä on aina retkirepussa kirves mukana tai sitten omia puita yhteen nuotiolliseen siltä varalta, että joko puut tai kirves puuttuu laavulta/nuotiolta. Siispä se on enemmänkin itsestäänselvyys, että tulet tehdään. Kohta lieskat jo nousivat, savu pöllähteli ja koukusta roikkui kahvipakki.

Luonnossa ruokakin maistuu paremmalta, kuin sisällä nyhjöttäessä. Pieni antipasto alkupalaksi ennen kahvin tuloa ja ennen pääruokaa. ;)

Tokihan ekana pitäisi se pääruoka syödä ja sitten vasta kahvitella, mutta kahvia oli sen verran enempi, että saatiin pari kupillista kumpanenkin. siispä leipää ja kahvia väliajalla. 

Joutsenet uiskentelivat kauempana. Jokin sorsalintu toisella rannalla. Sorsauros palaili lennoltaan kotikaislikkoonsa ja kalat molskahtelivat rantavesissä. voi kuinka siellä olikin hyvä olla!

Löytyi geokätkökin sieltä, missä sen pitikin olla. Jossakin siellä lähimaastossa. 

Hiilloksella paistettiin ne pääruuat, eli maggaraa! Testattiinkin tällä kertaa uutuuksia. Wilhelmin kesä ja viherpippuri-sulatejuustomakkaroita. tuo pakkaus on tosi kätevä, sillä kaksi makkaraa per puolikas ja puolikkaat saa repäistyä irti toisistaan. Ei tarvitse ottaa kuin toinen puolikas, eli 2 makkaraa, mukaansa, jos ei halua enempää. Ja muutenkin, samassa paketissa 2 eri makua. Lapsiperheille varmaan ihan kiva. Aikuisten viherpippuri ja lasten kesä. 

 Meillä syödään mausteista ruokaa ja tulista makkaraa. Siispä arvosanani maun perusteella ei järin suureksi nousisi kuitenkaan. No, kesä maistui ihan normaalilta grillimakkaralta. Ei mikään paras kuitenkaan perusmakkaroistakaan. Viherpippuri-sulatejuusto taas oli mehevämpi ja viherpippurin makukin sopiva, mutta pippurimainen potku puuttui täysin. Mietojen makujen ystäville ihan jees. Vaan nälkäänsä syö vaikka mitä. Sekin on koettu. Vaan ei just nyt. 

Pieni laiturin tapainen lötkötti vedessä. Siellä laiturilla seikkaili kotilokin. Se kulki omaa hidasta vauhtiaan kohti laiturin alustaa. Nauroimme ja heittelimme juttua siitä, että olipa siinä rohkea sankari! Laiturin alla saattaa olla oikea kotiloparvi ja tämä yksilö oli se rohkein! Nyt se kehuu muille, kuinka uskalsi käydä LAIDALLA! Ja kuinka kaksi MÖYKKYÄ näkyi siellä laidalla! Ja kuinka hän juoksi kovaa vauhtia turvaan laidan alle! :D Oli se reipas!

Metsän siimeksessä huomasimme puisen aitauksen. sitä sitten menimme ihmettelemään. Tosiasiassa kyseessä oli vain kahden tai kolmen puun kaatuminen päällekkäin. Ihan alimpana oli lyhyt puu, sitten pitkä puu ja päällimmäisenä kahdesta puunrungosta yhteen kasvanut puu. Siinä ne rötköttivät sulassa sovussa! Ja luontoko ei itse osaisi tehdä rakennuspuuhia?!

Kuva ei anna sitä todellista mittakaavaa tuolle pesälle, mutta iso oli! 

Työmiehet kipittivät jonossa töistä kotiin, kodista töihin ja joku sinkoili jonnekin omille retkilleenkin ehkä. 

Tällaisissa maisemissa ja asioissa sielullani on hyvä olla.

Vilimarika