Mato maan

Toisinaan sitä miettii, miltähän tuntuisi olla kastemato. Pieni, laiha ja venyvä mato, mikä mataisi maassa etsien multaisaa kukkapenkkiä. Onkohan madoilla murheita? Ehkä... 

Ainakin vesisateella ne taistelevat elämästä ja kuolemasta. Mataavat asfaltilla lammikoista pois ja ehkä selviytyvät nurmelle ilman polkupyörän, auton tai jalankulkijan yli kulkemista. Mutta tiedostaako mato, missä vaarassa se on? tunteeko se pelkoa? Harmistusta? surua? Tai vastaavasti iloa ja rakkautta?

Mato vaikuttaa niin viattomalta ja sellaisen kun pujottaa mato-onkeen, ei tunne itseinhoa tai mitään muutakaan. Pitäisikö sittenkin? 

Matomaiset ajatukset tulivat mieleeni jo eilen vesisateessa kulkiessani. Madot olivat tulleet talven jälkeen taas katukuvaan. Sain väistellä niitä ihan urakalla. En halua liiskata edessäni mataavaa matoa, joka yrittää vaan päästä turvaan. En myöskään voi alkaa jokaista matoa keräämään pois tieltä turvaan. 

Tänäänkin ajattelin asiaa. Ollapa mato. Useamman tunnin ajan käsittelin valokuvia tietokoneella. Otin pari vuotta vanhan cd:n jolle ole valokuvia tallentanut. Laitoin sen tietokoneeseen ja aloin tallentaa siihen valokuvia. Yksi kansio, roskiin ja toinen kansio, roskiin, kolmas.... Tätä tein KAIKILLE valokuville, mitä oli tarkoituskin tallentaa koneelta pois cd:lle. Tarkistin, että kuvat ovat varmasti cd:llä. Kyllä. Tyhjensin roskiksen ja aloin poistamaan cd:tä koneesta. HrrrrrrrrRRRRRR

Tietokone hurisi, hiljeni ja näytölle ilmestyi tyhjä valkoinen kenttä. Klikkasin hiirellä... Ei mitään. Painelin resurssienhallinnan esille. "Ohjelma ei vastaa". Tietokone oli jumissa. Sain tietokoneen sammumaan lopulta, mutten cd:tä ulos koneesta. Käynnistys ja tarkistus. Cd ei pelaa. Tietokone on täynnä valkoisia ruutuja. Ihmeissäni, mikä tuli? Kaikkihan oli ihan oikein! tiedän, miten valokuvia siirretään ja miten toimitaan. 

Sain lopulta palautettua tietokoneen ohjelmiston aiempaan palautuspisteeseen. Tietokone alkoi toimia. Cd ilmoitti, että se ei toimi! Kaikki 2 vuoden ajalta tallentamani valokuvat ovat tuhoutuneet! Kihlakuvat, joulut, lapsen synttärit, kätköilyt, reissut, juhlat, sairaalakuvia ja muuta.. Ihan kaikki!

Voin kertoa rehellisesti, että tänään tunsin kiukkua! Suorastaan sen V-sanan verran! 

Hoksasin kuitenkin, että osan kuvista saan takaisin, sillä olenhan ahkerasti blogannut valokuvin, mutta vain yleisiä kuvia. Henkilökohtaisimmat kuvat ovat poissa. Facesta saan jotain, jotain voin pyytää sukulaisilta, mutta silti... Niin paljon minun ja Murusen ja lapsemme omia kuvia on ikuisesti poissa! ARGH!

En voi asialle enää mitään. Itseäni en voi syyttää myöskään, sillä teknisen virheen tullessa ei vaan voi tehdä mitään! Toisaalta hyvä niin! siis ettei syy ollut omani. Helpottaa sekin. Samoin se, että eilen ostin  hemmottelua itselleni! Kotivinkki oli 2 eurolla kaupassa, joten pystyin sen ostamaankin. 4 euroa olisi ollutkin jo liikaa. Sen verran meni apteekkiin ja nyt on tili nollilla. Kotivinkki ja Kodin kuvalehti ovat suosikkejani hömppälehdistä. Tosin askartelun vuoksi nuorten tyttöjen lehdet, kuten Demi, Miss mix tms ovat myös mahtavia lehtiä. Ja on niitä hauska lukeakin. Suosittelen vaikka kirjastossa vilkaisemaan kyseisiä lehtiä!

Ilahduttavaa ja juuri oikeaan aikaan on myös Kotilaiskan lähettämä paketti. Miten te ihmiset oikeasti tiedättekin, milloin minulle kannattaa lähettää piristysruiske?! Kotilaiskahan sitä tekee jollakain telepaattisella kyvyllään, mutta muitakin paketteja tai kuoria olen saanut juuri sillä hetkellä, kun olen ollut maassa tai stressin yrittäessä iskeä. 

Atc-kortin voitin Kotilaiskan haasteesta. Ihana, keväinen tipuliini-kortti, jonka värit saavat iloiseksi.

Olin Kotilaiskan blogissa 8888:s kävijä ja voitin siitä hyvästä Upean leimasinsetin kera Creativity-lehden! Mahtava palkinto! Tykkään!

Ja viime vuoden Anna hyvän kiertää-haasteeseen Kotilaiskan kanssa osallistuttiin ja sovittiin, että saan sen lahjan tämän vuoden puolella. Nyt sekin tuli.

Musta poncho, joka on kaunis, lämpöinen ja juuri minun näköiseni! Värin sainkin itse päättää, mutta kaikki muu oli ylläriä. Itse siis on Kotilaiska tämän tehnyt! Mahtavaa! 

KIITOS! 

Venerannassa vesi on vielä jäinen, mutta pian se sulaa ja päästään vesille. Siellä sielu lepää... Järvellä.  Silloin joskus, kun olin ahdistunut, saatoin ottaa veneen ja soutaa aavalle. Siellä suljin silmäni ja olin vaan. Kuuntelin laineiden liplatusta, lokkien kirkumista ja kalojen hentoista molskintaa. Siellä aurinko hyväili minua hellästi ja tuulenvire saattoi suudella ihoani. Järvellä minun huoleni olivat poissa.

Talvellakin järvi kutsuu minua. Kävelen mielelläni jäällä, jos on varmaa, että se kantaa. Uhkarohkeaksi en rupea. Jollekin tuo kuva on kenties synkkä, harmaa ja kylmä. Minulle se on lupaus siitä, että jäät sulavat! Tulee kesä!

Sieluni lepää veden äärellä vaikken veneilisikään. Vasta käytiin rannalla nuotiolla ja tokihan kameran kanssa. Tutkiskelin niin aaltojen liikettä, kuin kallion jääkauden jälkiäkin. Kiville karahtaneita puun oksia ja katkenneita kaisloja. Vesi on vangitseva monella tapaa. Toisaalta se rauhoittaa ja kiinnostaa, toisaalta siellä pelottaa. Vettä täytyy kunnioittaa. Vaikka olenkin kokenut traumaattisiakin kokemuksia nimenomaan vedessä, pyrin kaikin tavoin antamaan sen positiivisen voiman olla se vahva asia. Nauttia tuosta ihmeellisestä elementistä. Niin... ehkä se on parempi, etten ole mato sittenkään...