Äitiydestä

Onni on köyhälle tonni, rikkaalle milli, mulle tunne villi! -Timo Aaltonen

Äitienpäivänä lapset heräilevät sängyissään, hierovat rähmäisiä silmiään ja muistavat; "Tänään pitää viedä äidille aamupala sänkyyn!".  Lapsille se on tärkeää. Siksi äiti on valvonut illalla hieman pitempään. Ihan vaan siksi, että unta riittäisi aamulla hieman pitempään. ;)

Isompi lapsista herättää pienemmän karjaisten huoneen ovelta; "HERÄÄ PAHVI!"

Pienempi ynähtelee ja nousee sängynlaidalle istumaan. "TUU JO!", kuuluu käsky samalla, kun isoveikka kävelee jo keittiöön. Pyjama päällä pienempikin taapertaa unisena keittiöön ja kysyy; "Mitä mä voin tehdä?". Isompi käskee ottamaan jääkaapista kaikki tarvittava sillä aikaa, kun hän keittää kahvit. Tänään pitää viedä äidille aamupala sänkyyn! 

Pikkuveikka tyhjentää tarjottimelle kaiken oleellisen, mistä voisi luulla äidin ilahtuvan. "Kurkku, maitopurkki, maksamakkaraa.. ei sittenkään sitä... hyi yök! Kiinankaali, ketsuppipullo ja leipälimppu". Veitsikin pitää olla. Sen pikkunen tietää! Leipä pitää leikata, mutta hän ei saa sitä vielä tehdä. Leipäveitsi kaivetaan kolisten esille keittiön laatikoista ja kahvinkeittokin edistyy jo. Vettä meni kupillinen keittimeen. Tarkasti mitattu äidin lempikupilla. Kahvin puruista ei tiennyt isompi, paljonko laittaa, joten ihan varuilta laittoi kolme mitallista.  Sama luku, kuin perheessä jäseniä. Äiti ilahtuu varmasti tällaisesta symboliikasta ja omatoimisesta ajattelusta.

Kakku otetaan varovasti jääkaapista. Äiti leipoi sen eilen lasten kanssa yhdessä. Isompi hiipii kakun kanssa äidin makkariin ja laskee varovasti sen piirongin päälle. Kopsis. 

Jalka tarttuu kii maton reunaan. Huh, onneksi kakku säilyi ehjänä, vaikka meinasikin tenava kaatua! Sitten kuppi ja veitsi, lautanen ja lusikka. Kilin kolin. 

Lapset ovat niin hiljaa, ettei äiti herää kolinaan. Taitavia isoja lapsia! Ainakin jo koko käsi ja yli puolet siitä toisella ikävuosia!

Äiti kääntää kylkeä, miettii; "mitähän tästäkin tulee... On vaan maltettava olla edelleen sängyssä liikkumattomana, silmät kiinni, nukkuvinaan... " Äiti raottaa salaa silmää ja katsoo kelloa. "Johan tässä on maattukin hissukseen viimeiset pari tuntia... "

Viimeiset kahvin ruplatukset ja pannu käteen ja menoksi. Pienemmällä on lahja ja kortti ja isommalla kahvi. Isompi muistuttaa pienempää; "Muista, ettet sano mitään, ennenkuin annan luvan! Yhdessä herätämme äidin ja laulamme onnea". Pienempi nyökkää innoissaan! Kahvipannu lasketaan yöpöydälle ristikkolehden päälle. Isompi piltti ryntää samoin tein äidin päälle pomppimaan ja huutaa: "HERÄTYS, ÄITI! ONNEA!" Pienempikin rientää äidin luo. Nakkaa kortin ja lahjan sängyn päätyyn ja on jo halimassa äitiä.

Äiti on yllättyneen oloinen ja selvästi herätys oli yllätys hänelle. JIPPII! Äiti saa tuhat suukkoa, valtavasti  karhunhaleja ja hoputuksia avata lahja. Äiti ottaa kortin, lukee sen. Kaunis kukka piirretty kanteen ja siinä lukee isoin ja vinoin kirjaimin: Äitile. Kortin sisällä lukee päiväkodin open käsialalla Hyvää äitienpäivää! Ja lopussa tenavien oma kirjoitus taas: VEETI ja LEEVI. E-kirjaimet ovat kummallakin väärin päin. Ei haittaa.

Äiti avaa lahjan. Lasten omatekoinen koruhan se siellä. Nappeja liimattu puupalikkaan ja porattu reikä. Reijästä meni naru ja siitäpä tuli kaulakoru!

 "Onpa hieno!" Äiti sanoo ja laittaa kaulakorun kaulaansa. Lapset ovat ylpeitä! 

"Ai joo, aamupala!" Veeti muistaa. Äiti katsoo tarjotinta. "Hmm... Taidan nyt jaksaa ottaa vain kakkua ja kahvia", äiti pohtii ääneen. Sekin riittää lapsille. Kahvi on mustaa. Äiti maistaa sitä. "HUH HUH! Onpa vahv...hyvät kahvit!".

Veeti rientää jo leikkimään, Leevi veskiin potalle. Kohta kuuluu jo "Pyyhkimään!".
Arki alkaa. Kyllä äitinä oleminen on ihanaa! <3

Minulle tärkeintä ei ole lahja. Ei ulkona syömiset tai muut hienoudet, vaikka toki nekin ovat kivoja yllätyksiä. Minulle suurin nautinto äitienpäivänä on se, että on kakku ja pienenä lapseni oli lähelläni, nyt onnittelisi vaikka viestillä tai soittaen. Välimatka kun on pitkä. Tosin viime viikolla juhlimme kakkukahvein äitienpäivää lapseni kanssa, kun hän kävi luonani. Ihan parasta. 

Sitä joskus miettii, ettei soisi tiettyjä asioita tapahtuvan kenellekkään. Ei vanhemmalle, saatikka että lapselle itselleen. Sitä miettii, mitä on tulevaisuus ja kuinka turvata lapsen turvallinen nuoruus. Toisinaan on jouduttu tekemään todella vaikeitakin ratkaisuja ja todella nopeitakin. Juuri siinä hetkessä valittava. Toisinaan taisteltava vuosia. Ja kun ne kysymykset iskevät päälle, olenko riittävä tai teenkö oikein, silloin miettii hetken, miksi teen mitä teen? Ja kun vastaus on selvä: Lapseni parhaaksi. Että lapseni voisi elää, kasvaa ja kehittyä oikein. Silloin tiedän tekeväni oikein ja kaikkeni, vaikka se kuinka olisi vasten minun itseni parasta. Helpoin tie ei ole meillä se oikea tie aina. Ja kun on mennyt tovi, lapseni on palkinnut minut niistä kaikista päätöksistäni. Hän on osoittanut välittämistä, luottamusta ja näyttänyt sen, että kasvaa ja kehittyy kohti aikuisuutta. Että hän tietää itsekin sen, miksi olen tehnyt ratkaisut niin, kuin olen ne tehnyt. Ja hän myös tietää sen, ettei meidän välimme ole koskaan menneet huonoiksi. Että äiti on turvallinen, luotettava ja rakastava. Myös rajoja asettaessa, tai juuri siksi. Ja kun kuulen sanat: "Rakas olet sinäkin, äiti", silloin tiedän, että olen tarpeeksi! Toivon kaikkea eniten että hän tuntee näin aina ja muistaa katsoa myös minun kantilta asioita. Löytää onnensa ja elää hyvän elämän. Sitä minä toivon. 

Lahjojen ostoon meillä ei ole varaa, mutta parasta lahjaa on sekin, kun lapseni käy kaupassa puolestani tai tyhjentää astianpesukoneen tai jotain muuta vastaavaa. Keittää kahvit tai antaa viimeisen juustosiivun minulle ja sanoo; "Syö sinä, äiti , se."  

Ei sillä, ettenkö itse tekisi lapselleni samoin. 

Lapseni on minulle kaikkein tärkeintä maailmassa. En ikikuuna päivänä vaihtaisi häntä mihinkään muuhun! Ja vaikka mahtuukin huolta ja murhetta äitiyteen, vanhemmuuteen, mahtuu myös iloa, onnea, rakkautta. Mahtuu hauskoja hetkiä, upeita kokemuksia, retkiä. Mahtuu sitä kaikkea, mitä vain lapsen kanssa voikaan olla perhe-elämä parhaimmillaan. Ja juuri siksi, että lapseni on juuri oma itsensä, hän on parasta, oma persoonansa. Osa minua. Elämäni suurin saavutus ja suurin rakkaus.