Runojani
Riisun naamarin naamaltani.
Kipsisen, painavan naamarin,
jossa toinen puoli itkee krokotiilin kyyeleitä, toinen
hymyilee.
Katson naamaria kädessäni ja mietin: kuinka kauan olenkaan
piiloutunut sen taakse.
Liian kauan. Liian monta vuotta teeskentelyä, kahden tunteen
näyttämistä.
Tekopyhyyttä.
Minä en ole marionettinukke, jota naruista heilutellaan.
An naamarikasvoinen koriste, joka syrjään pistetään.
Minä olen ihminen. Nainen. Tunnen kymmeniä muitakin
tunteita,
kuin vain nauruun johtavaa iloa tai mitätöntä itkua.
Minulla on tunteita, ja minulla on sanoja.
Naamari tipahtaa käsistäni ja hajoaa palasiksi.
Enää se ei peitä kasvojani ja totuutta minusta.
Uskallan vihdoin sanoa ääneen, jos pelottaa, ujostuttaa tai
vaikka vain
harmistuttaa. Uskallan hymyillä ja uskallan oikeasti nauraa.
Osoittaa rakkautta ja
kaikkia muitakin tunteita.
Lakaisen naamarin sirpaleet roskiin. Pieni pölypilvi
laskeutuu varpailleni.
valkoinen pölypilvi. Kuin se takertuisi vieläkin minuun.
Ja minä potkaisen tyhjyyteen…
Kommentit
ja kela käsittelee noita muutaman kuukauden, joten odotuasaika on todella pitkä, mutta toivon sinun saavan myönteisen päätöksen. sillä se helpottottaa heti myös sinunkin vointisi.
lAITAN SULLE TULEMAAN SIT MOLEMMAT PALKINNOT SAMALLA KERTAA SIIS MYÖS SEN 8888 PALKINNON