Runojani

Riisun naamarin naamaltani.

Kipsisen, painavan naamarin,

jossa toinen puoli itkee krokotiilin kyyeleitä, toinen hymyilee.

Katson naamaria kädessäni ja mietin: kuinka kauan olenkaan piiloutunut sen taakse.

Liian kauan. Liian monta vuotta teeskentelyä, kahden tunteen näyttämistä.

Tekopyhyyttä.

Minä en ole marionettinukke, jota naruista heilutellaan.

An naamarikasvoinen koriste, joka syrjään pistetään.

Minä olen ihminen. Nainen. Tunnen kymmeniä muitakin tunteita,

kuin vain nauruun johtavaa iloa tai mitätöntä itkua.

Minulla on tunteita, ja minulla on sanoja.

Naamari tipahtaa käsistäni ja hajoaa palasiksi.

Enää se ei peitä kasvojani ja totuutta minusta.

Uskallan vihdoin sanoa ääneen, jos pelottaa, ujostuttaa tai vaikka vain

harmistuttaa. Uskallan hymyillä ja uskallan oikeasti nauraa. Osoittaa rakkautta ja

kaikkia muitakin tunteita.

Lakaisen naamarin sirpaleet roskiin. Pieni pölypilvi laskeutuu varpailleni.

valkoinen pölypilvi. Kuin se takertuisi vieläkin minuun.

Ja minä potkaisen tyhjyyteen…