Kellari
Toisinaan näen kauniita unia, toisinaan ihan kammottavia painajaisia!
Näin unta tässä yhtenä yönä sellaisesta vanhasta kellarista tuvan lattian alla.
Tiedätkö ne vanhat puutalot ja niissä tuvan kellarit? Vanhat narisevat puuovet teljettynä salvalla tai nyt jo munalukoilla, alas syvyyksiin johtavat jyrkät puurappuset, pimeys, hämähäkin seitit ja hämähäkit nurkissa ja katossa, kiviseinät ja -lattia ja -katto, kosteus ja kylmyys sekä ummehtunut haju?
Sellainen oli unessani ja niitä portaita pitkin minä menin sinne kellariin.
Vanha valolamppu kellarin sisällä syttyi ja sammui, syttyi ja sammui, syttyi...
Alhaalla ollessani kuulin takaani kellarin oven paukahtavan kiinni. Katsoin säikähtäneenä taakseni ylös, ovelle. Kuulin, kuinka kellarin ovi teljettiin kiinni ja kuulin valokatkaisijan pyörähtävän kiinni. Valo sammui kokonaan, pysyvästi. Seuraavaksi askeleet pois ja matkalla loittonevan äänen "Ihan turhaan huudat. Kukaan ei kuule!".
Ja minä huusin silti!
Unessani kiipesin portaat ovelle ja pyyhin samalla hämähäkin seittejä kasvoiltani. Hakkasin ovea, huusin ja hakkasin. Mitään ei tapahtunut. Oli vain pimeys ja hiljaisuus. Kyyneleet alkoivat vieriä silmistäni ja pakokauhu vallata minut. Ajattelin vain, etten saisi seota sinne pimeään, vaan täytyy olla skarppina. Yrittää kaikin keinoin kaivaa ulos sieltä. Ja niin minä aloin kaivaa kiviseinää oven ympäriltä.
Kynnet katkeilivat ja sormet olivat pian verillä. En tuntenut kipua, vaan pelkkää pelkoa, vihaa ja itsesyytöksiä. Miksi annoin tämän tapahtua?! Miksi?! Miksi uskoin ihmistä, joka valehteli muutenkin? Ihmistä, joka oli enemmänkin eläin tai hirviö. Jotain ihan muuta kuin ihminen. Ja mikä pahinta... Hän teki sen uudelleen!
En tiedä aikaa, mutta olin jo sopeutunut pimeään. Näin ympärilläni hämähäkkien kutomat verkot ja niissä niiden saalistamat kärpäsen raadot. Näin hämähäkit, jotka vaanivat pimeydessä. Näin verta valuvat käteni. Vain pienen valoviivan, mikä hiipui oven raosta pimeydeksi. Tunsin voivani pahoin. Ja minä oksensin.
Käpertyneenä pieneksi mytyksi nukuin kellarin lattialla. allani oli pahvin pala, minkä olin löytänyt aiemmin kellarista. Se hieman edes suojasi pahimmalta kylmyydeltä kivilattialla. Siinä maatessani, kuin arka, pelokas ja haavoittunut jänis, ovi aukaistiin. Valo sokaisi minut ja hyppäsin pystyyn hieroen silmiäni. Varjo ovenraossa nauroi käheästi. Tunnistin äänen ja kohta varjokin selkeni häneksi. Pääsin ulos vankilastani, kunhan olin ensin siivonnut oksennukseni. Pääsin ulos, mutta vain hetkeksi. Tästä vankilasta tuli vain numero 1. Seuraava vankilani oli toisaalla. Huoneessa. Lukkojen takana.
Jos se olisi totta, kysyisit varmasti, Miksen lähtenyt pois heti? Tai myöhemmin? Suhteesta, mikä söi minua ja lopulta melkein tappoikin. Kysyisin sitä itsekin ja kysyisin sitä sinultakin, jos olisit siinä tilanteessa. Vastaisin kuitenkin itse niin, että olin liian sinisilmäinen, liian heikko, liian sokea itselleni ja toiselle, uskoin liikaa, lopulta pelkäsin liikaa... En ollut minä. Olin jokin ihan muu. Hauras ja rosoille särkynyt nukke. Niin unessani tunsin.
Heräsin unestani siihen, että rakkaani herätteli minua. Olin itkenyt unissani. Ei minulla enää ole mitään hätää. Kaikki on hyvin. Sanoin. Se oli vain painajaisunta! Onneksi!
Kaikki on todellakin hyvin nyt. Ajattelin. Olinhan herännyt. Huh.
Enää en saanut nukutuksi toviin. Valvoin ja muistelin untani... Niin totta jollekulle?
Näin unta tässä yhtenä yönä sellaisesta vanhasta kellarista tuvan lattian alla.
Tiedätkö ne vanhat puutalot ja niissä tuvan kellarit? Vanhat narisevat puuovet teljettynä salvalla tai nyt jo munalukoilla, alas syvyyksiin johtavat jyrkät puurappuset, pimeys, hämähäkin seitit ja hämähäkit nurkissa ja katossa, kiviseinät ja -lattia ja -katto, kosteus ja kylmyys sekä ummehtunut haju?
Sellainen oli unessani ja niitä portaita pitkin minä menin sinne kellariin.
Vanha valolamppu kellarin sisällä syttyi ja sammui, syttyi ja sammui, syttyi...
Alhaalla ollessani kuulin takaani kellarin oven paukahtavan kiinni. Katsoin säikähtäneenä taakseni ylös, ovelle. Kuulin, kuinka kellarin ovi teljettiin kiinni ja kuulin valokatkaisijan pyörähtävän kiinni. Valo sammui kokonaan, pysyvästi. Seuraavaksi askeleet pois ja matkalla loittonevan äänen "Ihan turhaan huudat. Kukaan ei kuule!".
Ja minä huusin silti!
Unessani kiipesin portaat ovelle ja pyyhin samalla hämähäkin seittejä kasvoiltani. Hakkasin ovea, huusin ja hakkasin. Mitään ei tapahtunut. Oli vain pimeys ja hiljaisuus. Kyyneleet alkoivat vieriä silmistäni ja pakokauhu vallata minut. Ajattelin vain, etten saisi seota sinne pimeään, vaan täytyy olla skarppina. Yrittää kaikin keinoin kaivaa ulos sieltä. Ja niin minä aloin kaivaa kiviseinää oven ympäriltä.
Kynnet katkeilivat ja sormet olivat pian verillä. En tuntenut kipua, vaan pelkkää pelkoa, vihaa ja itsesyytöksiä. Miksi annoin tämän tapahtua?! Miksi?! Miksi uskoin ihmistä, joka valehteli muutenkin? Ihmistä, joka oli enemmänkin eläin tai hirviö. Jotain ihan muuta kuin ihminen. Ja mikä pahinta... Hän teki sen uudelleen!
En tiedä aikaa, mutta olin jo sopeutunut pimeään. Näin ympärilläni hämähäkkien kutomat verkot ja niissä niiden saalistamat kärpäsen raadot. Näin hämähäkit, jotka vaanivat pimeydessä. Näin verta valuvat käteni. Vain pienen valoviivan, mikä hiipui oven raosta pimeydeksi. Tunsin voivani pahoin. Ja minä oksensin.
Käpertyneenä pieneksi mytyksi nukuin kellarin lattialla. allani oli pahvin pala, minkä olin löytänyt aiemmin kellarista. Se hieman edes suojasi pahimmalta kylmyydeltä kivilattialla. Siinä maatessani, kuin arka, pelokas ja haavoittunut jänis, ovi aukaistiin. Valo sokaisi minut ja hyppäsin pystyyn hieroen silmiäni. Varjo ovenraossa nauroi käheästi. Tunnistin äänen ja kohta varjokin selkeni häneksi. Pääsin ulos vankilastani, kunhan olin ensin siivonnut oksennukseni. Pääsin ulos, mutta vain hetkeksi. Tästä vankilasta tuli vain numero 1. Seuraava vankilani oli toisaalla. Huoneessa. Lukkojen takana.
Jos se olisi totta, kysyisit varmasti, Miksen lähtenyt pois heti? Tai myöhemmin? Suhteesta, mikä söi minua ja lopulta melkein tappoikin. Kysyisin sitä itsekin ja kysyisin sitä sinultakin, jos olisit siinä tilanteessa. Vastaisin kuitenkin itse niin, että olin liian sinisilmäinen, liian heikko, liian sokea itselleni ja toiselle, uskoin liikaa, lopulta pelkäsin liikaa... En ollut minä. Olin jokin ihan muu. Hauras ja rosoille särkynyt nukke. Niin unessani tunsin.
Heräsin unestani siihen, että rakkaani herätteli minua. Olin itkenyt unissani. Ei minulla enää ole mitään hätää. Kaikki on hyvin. Sanoin. Se oli vain painajaisunta! Onneksi!
Kaikki on todellakin hyvin nyt. Ajattelin. Olinhan herännyt. Huh.
Enää en saanut nukutuksi toviin. Valvoin ja muistelin untani... Niin totta jollekulle?
Kommentit
Tuolloin, kun elin onnettomana, olin varmasti läheisriippuvainen ja pelokas ja naamioin kaiken sen tuntemuksen "rakkaudeksi" tai joksikin muuksi, mitä se ei ollut. Nyt on jälkikäteen helppo sanoa, etten ollut oma itseni enkä tiennyt edes rakkaudesta yhtään mitään. Moni asia valkeni jälkeenpäin. Silloin, kun aloin elää itselleni ja yksin.
Yksin oleminen oli todellakin suurin ja paras ratkaisuni. Oli pakko opetella olemaan yksin ilman takertumista. Sen vuoksi voin nyt elää terveellä pohjalla normaalia, hyvää parisuhdetta. :) Mutta muistot ovat ja pysyvät, vaan jatkan elämääni antamatta niiden pilata päivääni. :)