Käärettä riittää ja luuppi soikoon

Sen kerran, kun jäätelöä ostan, haluaisin makuelämyksestä täydellisen. Nam nam. Kuvan tuutti onkin lemppareitani. Mutta miksi siinä normaalistikin pitää olla luontoa kuormittaen kahdet kääreet päällekkäin? Eihän pikkutuuteissakaan ole kuin se yksi kääre! Parasta, kun siinä sitten kuorit käärettä toisensa jälkeen ja löydät jäätelön vasta NELJÄNNEN KÄÄREEN ALTA! 

Meillä on romukultaa ja romuhopeaa muutaman rikkinäisen korvikset ja ketjun verran. Käytimme arvioittamassa niiden arvon kultasepällä. Hän tutki kaikki yksitellen ja melko nopsaan vieläpä. Kaikki olivat samaa karaattia ja kaikissa siis oli leimat. Sen firman kullan hinta vaan oli niin naurettavan pieni, että päädyimme toiseen, suurempaan ketju-myymälään kysymään heidän hintaansa. 

Myyjä kaatoi korut tiskille. Otti luuppinsa ja katsoi hyvin tarkasti yhtä korvakorua. Otti toisen ja taas meni useita minuutteja. Pyyhki vanulapulla ja katsoi uudestaan. Ok, tiskille. Kolmas koru esille ja taas tarkkaa katsomista. Pyörittelyä, tuhahtelua... Lopulta tuumaa, ettei kyseisessä korussa ole leimoja. Ei voisi hyvittää sitä korua. Otin korun käteeni ihmeissäni, sillä kaikkihan oli itse jo tarkistettu kotona ja juuri tultiin toisaalta, joka oli nähnyt leimat. Katsoin paljain silmin ja näin leiman. Näytin Murusellekin ja sanoin, että eikö tuo ole leima? Myyjä laittaa juuri yhtä korua tiskille ja sanoo, ettei siinäkään ole leimaa... Murunen ojentaa katsomamme korun hänelle ja sanoo, että mikä tuo leima sitten on? Myyjä tihrustaa luupin kanssa: En näe leimoja, missä näet sen? 

No just siinä, mitä katsot?! No joo, onhan tuossa leima, mutta en meinannut nähdä sitä... 

Otan toisen korun, josta ei nähnyt leimaa... Sama homma. Olemme jo itsekin kiillottaneet koruja niin puhtaiksi kuin vain olla ja saattaa, että neiti-rouva-myyjä ne näkisi luupillaan, vaikka me näimme ne paljain silmin, ja kyseessä ei edes ole kovin tummia tai niin huonokuntoisia koruja, ettei muka näkisi leimoja! Mutta kun "leimattomia" koruja on jo kertynyt pöydälle myyjän toimesta viitisen kappaletta ja sama tihrustaminen jatkuu, astuu asiakas liikkeeseen. Myyjä kysyy, saako palvella hänet välillä? Vastaamme, että tottakai! 

Myyjä kysyy, mitä saisi olla? Asiakas tuumaa: Ostaisin tästä lasin takaa tuon korun. 

Myyjä tuumaa: Sitten joudut odottamaan tovin, sillä tässä on nyt muuta käynnissä. 

Asiakas katsoo myyjää ja tuumaa: Minäpä taidan tulla uudestaan toisen kerran. 

Siis miksi hän ei myynyt sitä yhtä korua, minkä asiakas tuli ostamaan, kun sai luvankin meiltä siihen?! Ja vieläpä sen asiakkaan kuullen?! 

Taas uusi leimaton koru kuuluu olevan hänen kädessään. Sanomme jo, että olemme tulossa toisesta kultasepän liikkeestä ja KAIKKI korut ovat leimallisia ja tarkastettu. Ei kuuntele. Jatkaa tuhahtelua ja hankaa korua vanulla ja nyrpistelee nenäänsä ja ei  löydä leimoja. Otamme korut tiskiltä ja kerromme hänelle selkeästi, että antaa olla. Emme tarvitse tätä palvelua enempää. Kehtaa vielä hämmästellä, että "Mikä teille nyt tuli?!" No juuri se, että jollet sinä luupilla näe leimoja, vaikka me näemme ne paljain silmin, on parempi, että vaihdamme liikkeeseen, jossa leimat nähdään! 

Ei, en todellakaan tiedä, oliko hänen luuppinsa väärin päin kädessä, silmissä vikaa vai asenteessa, mutta olipa kyllä niin asennevammaa, että toiste emme sen myyjän luo mene! Onneksi kyseisen liikekeskuksen, Kauppakeskus Aapelin, läheisyydessä on muitakin kultaseppiä, kuin tällainen näkövikainen. Huoh. 

Blääh... pahoittelen purnaamistani, mutta joskus on vaan pakko päästää paha pois sisältä. Otettaisiinkos seuraavaksi jotain positiivista asiaa?