H niinkuin HUULIPUNAT
Ah nam ihanaa! Meikit! Kuinka niistä voi olla erossa kosmetiikkaosastoilla!? Testereitä en sentäs välitä, sillä ajatus siitä,että joku toinen on jo huulipunaa huuliinsa sipaissut ja sitten minä... Ehei! Sitä paitsi huulipuna pitäisi laittaa siveltimellä huulille eikä suoraan puikosta pyyhkäistä. Saisi oikean määrän, eikä tarvitsisi paperiin liikoja pyyhkiä. Samalla sen huulien bakteerikannan saa pidettyä loitommalla huulipuikosta.
Huulipunat ovat minulle se joko tai-meikki. Minulta löytyy eri sävyisiä huulipunia ihan joka lähtöön melkeinpä. Tai ok, perun puheeni. Ei minulla ole niitä räiskyviä oransseja, vihreitä, sinisiä... Minun huulipuikkojeni sävyt ovat eri asteisia punaisia ja ruskeita.
Joskus kauan sitten toimin Oriflamella emäntänä, mutta sittemmin se homma jäi. Huulipunia kertyi ja siihen aikaan muutenkin huulipunia tuli ostettuakin. Vielä joku vuosi taakse päin, kun olin töissä ja oli varaa ostella kaikenlaista, huulipunavarastoakin kertyi. Siihen aikaan en pussaillut niin tiuhaan, etteikö olisi huulipunaa kerennyt käyttää. ;)
Välillä on kausia, etten käytä huulipunaa laisinkaan. En vaan käytä. Se tuntuu olevan tiellä ruokaillessa, suudellessa, pötkähtäessä kainaloon... Kertonee siitä, ettei minulla ole tarpeeksi lujassa pysyvää huulipunaa...
Välillä tuntuu niin turhalta edes meikata. Niinkuin nyt vaikka. Olen valvonut ties kuinka monena yönä ja väsymys on jo hurjan kovana päällä. Kivut rassaavat asteikolla 0-10 siinä 8 ja 9 vaiheila koko ajan ja ovat niin vähällä saada minut huutamaan suoraa huutoa. Oksettaa, itkettää, masentaa enkä pysty elämään arkeani edes sitä vähää, mitä yleensä. Makaan vaan hiljaa paikoillani tai oikeastaan kiemurtelen ja etsin parempaa asentoa. Murunen yrittää hieroa ja silitellä, yrittää auttaa minua kaikin tavoin. Jopa alkaa heilutella jalkaani, jotta se liike hellittäisi kipua. Itse en enää jaksaisi heilutella sitä! Välillä huokaan syvään itkuisena ja huudahdan, etten jaksa enää! Ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti!
Sellaisia päiviä muutamakin peräkkäin ja olen kuin zombie. En todellakaan jaksa enää kaivella huulipunia esille ja alkaa meikkailemaan. Tuntuu niin turhaltakin.
Toisinaan tulee hetki, että katson itseäni peilistä ja mietin tarvitsevani kunnollisen kasvohoidon ja meikkauksen. Elvytystä juonteisiin ja kasvoilleni eloisuutta ja loistoa. Silloin sipaisen meikit naamalle ja hymyilen itselleni. Toisinaan yritän meikata juhlavamminkin. Tuntuu kuitenkin siltä, että ikä on kipu ovat jättäneet jälkensä.
Joskus saatan sipaista huultenrajauskynällä sävyä ja sitten kevyesti kiiltoa tai luonnollisia sävyjä huulipunaa. Hyvin hyvin harvoin enää voimakkaampia punia. Kalpeat kasvoni eivät toimi voimakkailla meikeillä enää. Syvät juonteet, tummat silmänaluset, harmaan kalpea iho... Siinä sitä haastetta amatöörimeikkaajalle.
Seuraavan kerran, kun osallistun arvontaan, jossa kysytään, mitä tekisit tonnilla, vastaan: Teettäisin itsestäni kauniin. Hiukset, meikit, vaatteet.
Huulipunat ovat minulle se joko tai-meikki. Minulta löytyy eri sävyisiä huulipunia ihan joka lähtöön melkeinpä. Tai ok, perun puheeni. Ei minulla ole niitä räiskyviä oransseja, vihreitä, sinisiä... Minun huulipuikkojeni sävyt ovat eri asteisia punaisia ja ruskeita.
Joskus kauan sitten toimin Oriflamella emäntänä, mutta sittemmin se homma jäi. Huulipunia kertyi ja siihen aikaan muutenkin huulipunia tuli ostettuakin. Vielä joku vuosi taakse päin, kun olin töissä ja oli varaa ostella kaikenlaista, huulipunavarastoakin kertyi. Siihen aikaan en pussaillut niin tiuhaan, etteikö olisi huulipunaa kerennyt käyttää. ;)
Välillä on kausia, etten käytä huulipunaa laisinkaan. En vaan käytä. Se tuntuu olevan tiellä ruokaillessa, suudellessa, pötkähtäessä kainaloon... Kertonee siitä, ettei minulla ole tarpeeksi lujassa pysyvää huulipunaa...
Välillä tuntuu niin turhalta edes meikata. Niinkuin nyt vaikka. Olen valvonut ties kuinka monena yönä ja väsymys on jo hurjan kovana päällä. Kivut rassaavat asteikolla 0-10 siinä 8 ja 9 vaiheila koko ajan ja ovat niin vähällä saada minut huutamaan suoraa huutoa. Oksettaa, itkettää, masentaa enkä pysty elämään arkeani edes sitä vähää, mitä yleensä. Makaan vaan hiljaa paikoillani tai oikeastaan kiemurtelen ja etsin parempaa asentoa. Murunen yrittää hieroa ja silitellä, yrittää auttaa minua kaikin tavoin. Jopa alkaa heilutella jalkaani, jotta se liike hellittäisi kipua. Itse en enää jaksaisi heilutella sitä! Välillä huokaan syvään itkuisena ja huudahdan, etten jaksa enää! Ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti!
Sellaisia päiviä muutamakin peräkkäin ja olen kuin zombie. En todellakaan jaksa enää kaivella huulipunia esille ja alkaa meikkailemaan. Tuntuu niin turhaltakin.
Toisinaan tulee hetki, että katson itseäni peilistä ja mietin tarvitsevani kunnollisen kasvohoidon ja meikkauksen. Elvytystä juonteisiin ja kasvoilleni eloisuutta ja loistoa. Silloin sipaisen meikit naamalle ja hymyilen itselleni. Toisinaan yritän meikata juhlavamminkin. Tuntuu kuitenkin siltä, että ikä on kipu ovat jättäneet jälkensä.
Joskus saatan sipaista huultenrajauskynällä sävyä ja sitten kevyesti kiiltoa tai luonnollisia sävyjä huulipunaa. Hyvin hyvin harvoin enää voimakkaampia punia. Kalpeat kasvoni eivät toimi voimakkailla meikeillä enää. Syvät juonteet, tummat silmänaluset, harmaan kalpea iho... Siinä sitä haastetta amatöörimeikkaajalle.
Seuraavan kerran, kun osallistun arvontaan, jossa kysytään, mitä tekisit tonnilla, vastaan: Teettäisin itsestäni kauniin. Hiukset, meikit, vaatteet.
Kommentit