3 tippaa liimaa maksaa lähes 30 euroa!
Viimeiset henkäykset inspis-haasteen Keväistä aihetta vielä jäljellä. Sitten vilkuttelemme Pinskulle hei heit ja toivottelemme tervetulleeksi Rinkiläisen DT:n. ;) Arvontaa, tottakai! Arkkikauppahan sponssaa tämän kertaisen palkinnon ja se on NIIN ihana, että tuskin maltan pysyä pomppimatta innosta, sillä juuri minä saan ojentaa voittajalle sen ihanuuden! Ai jai jai... :)
Sitten hieman nyrpeämpiin aiheisiin. Nimittäin tuli taas eilen todistettua, että yötaksat OVAT kalliita! Tarvitsin liimaa 3 tippaa. Sellaista pikaliimaa, joka ei myrkytä eikä tee tuhojaan joutuessaan sisuksiini. Ja sitä pikaliimaa sitten lähdimme hakemaan kaupungin suunnalta. Saimme yöaikaan odotella muutaman tunnin. Lasku tosin tuli käteeni ihan ekana. Vajaa 30 euroa! Sitten vasta opastettiin, että menet tuonne käytävän perälle ja sieltä tulee ajallaan tyttönen tarkistamaan tarpeesi ja toinenkin perästä ja sitten saat liimasi. Tokihan sitä sitten menee sinne, minne käsky kävi. Tiesinhän minä, että se reissu tulee olemaan tuota hintaluokkaa, mutta ajattelin sentäs liiman kanssa saavani vaikkapa ammattilaisen palveluja ja ehkä niitit kaupan päälle. Vastaanottovirkailija tuumasi vielä perääni, ettei mikään tule tapahtumaan silmänräpäyksessä! Joo joo...
Odotusta, haukottelua, turhautumista... Näytti jo siltä, että olimme Murusen kanssa ainoat asiakkaat siellä, mutta silti jostain nurkan takaa aina joku tuli eteeni. vihdoin joku tyyppi kyseli, miten voisi auttaa. Näytin asiaani ja tuumasin, jos vaikka liimaa tai jotai niittejä... "Tulen kohta". Heippa vaan...
Meni taas tovi. Murunen lähti viemään sitä yhtä ainoaa aikakauslehteä, mikä siellä taka-alalla oli, pois. Jos vaikka lisää luettavaa löytyisi? Samaan aikaan ovi avautui ja hentoinen nuori tyttö tulee ovesta käytävälle, siis kauas minusta ja kuikkii kuulemma ovelta ihan eri suuntaan. Kysyy arasti "Viltsu...?". Murunen kääntyy katsomaan kysyvästi ja odottaa, josko joku muukin on samanniminen? "ViliMarika"... Joo, mua se etsii! Murunen vinkkaa tytölle, että tuolla kauempana Viltsu on, niinkuin käskettiin olla. Tyttö tulee sinne ja kysyy mitä tarvitsen. Näytän ongelmani, mikä itseasiassa alkaa olla jo jotain ihan muuta, kuin sinne mennessä. Tuumaan, että ajatuksenani oli saada vain pikaisesti liimaa tai niittejä, eikä viedä kenenkään aikaa, etenkään sen hentoisen ja hauraalta vaikuttavan, aran tytön aikaa. Aloin jo kuitenkin epäillä, saako liimalla enää korjattua useamman tunnin ajan repsottanutta repeytymää? Tyttö vilkaisee ongelmaani ja tuumaa, että hänestäkin liima riittää. Alle minuutti siinä meni. Anteeksi pyydellen tyttö poistuu paikalta. Jään taas hämmentyneenä odottamaan.
Aina joku käy ohitseni huoneessa, jonka äänieristys on mitätön. Pahempaa, kuin meillä kotona, jossa sentään kuiskausta ei naapurista kuule. Nyt tuolla aulassa istuessamme mietimme Murusen kanssa, että voisimme kirjoittaa vaikkapa paperille ylös kaiken sen, mitä huoneessa keskusteltiin ja ojentaa poislähtiessään asiakkaille lapun ja toivottaa hyvää yötä ohjeiden kera. Tiedän sen jalkapalloilijan haaveet ja työn ja ammattisalaisuudet. Tiedän sen pienen lapsen nimen ja osoitteen sekä harrastukset. Tiedän vanhan mummon sairaskertomukset ja suunnitelmat tulevalle viikolle... Se samainen mummeli kyseli laskun perään, mutta tyttö tuumi, ettei mestari itse käynyt paikalla, joten laskuakaan ei tule. Ajattelin, että on se kumma. Minä sain laskun mukaani heti, vaikka periaatteessa olisi riittänyt pelkkä pikkuliimatippa tai jotain siinä heti alussa.
Turhautumiseni on jo huipussaan. Tiedän, että on jo yli puolen yön ja Murusella ei ole aikaa nukkua enää muutenkaan paljoa ennenkuin kello soisi aamulla töihin. Ja me olemme yhä kaukana kotoa. En voi sanoa, että mene vaan. En pääsisi itse pois enää millään. Taksiin ei ole rahaa, bussit eivät kulje enkä pystyisi kävelemään sitä matkaa. Selkäni ei kestäisi. Minähän pystyn maksimillaan 2 km kävelemään ja nekin tauotettuna. Nyt matkaa olisi moninkertaisesti enemmän.
Vihdoin tulee nuori tyttö, taas siis ihan eri henkilö, paikalle ja kyselee, kuka se oli, jolla oli liimasta tarve. "Täällä" hihkasen innolla. Vihdoinkin tapahtuisi jotain! Menin tytön mukaan toiseen huoneeseen. Sellaiseen vastaavaan, josta kaikki kuuluu ulkopuolelle. Tiedostaen tämän, haluan olla mahdollisimman vaiti. Haluan vain saada sitä liimaa ja päästä pois! Äkkiä! Murusen kanssa nukkumaan!
Tyttö ottaa paljaaseen käteensä käteni ja katsoo sitä. Käteni on sormen ympäriltä aivan veressä. Hän vetää kätensä pois ja tuumaa lähinnä varmaankin itselleen muistuttaen, että hanskat täytyy laittaa käteen. Nyökkään. Hanskat kädessä tyttö kysyy, oliko puhe liimasta. "Kyllä oli". Hän katsoo sormeani uudestaan ja kysyy "Näkihän lääkäri tämän?" Vastaan taas "Kyllä".
Tyttö ottaa pikaliimaa, sellaista haavaan tarkoitettua, ja laittaa 3 tippaa sormeeni. Jestas! Ekaa kertaa tunnen siinä kipua! Tai tuntui autossakin hetken, kun oli kylmää, viileää. Ajattelen, ettei se kovin kauaa kestä. Tyttö ottaa teippiä ja alkaa teipata sormeani. Haavaa yhteen... Mutta juuri niin päin, että kerkeän näkemään, kuinka hän vetää haavan molemmat reunat erilleen toisistaan! Avaa siis auki koko sormessani olevan haavan! Huh. Kipu yltyy... Katson nopeasti tyttöä, sitten teippausta ja teen nopean ratkaisun. Odotan teippauksen loppumista, mikä kestäisi pari sekuntia. Sitten pinkaisen ovesta ulos. Näin teinkin. Otin toki hoito-ohjeet mukaan jo ovella mennessäni ja kiitin ja poistuin sairaalan aulaan. Kerroin samalla Muruselle, mitä tapahtui, kun aloin avaamaan teippauksia. Murunen katsoi hämmästyneenä. Ei voi olla totta!? Äkkiä... Teipit irti ja haava kiinni! Uudelleen teippaus. Ajattelin ääneen, että on se luojan lykky, että a) Näin ja tunsin, kuinka haava repeytyy entisestään auki ja b) tiedän, kuinka se pitäisi laittaa. Samalla kun teippaus oli korjattu, kipukin katosi kuin taikasauvalla. Huh.
Olin hyvin hämmentynyt koko tapauksesta! Menin Ensiapuun hakemaan tikkejä tai jotain liimateippiä vuotavaan haavaan sormessa. Olin leikannut terävällä leipäveitsellä sormenpäähän reilun 2 cm:n syvähkön viillon. Oletus oli, että se hoitaja laittaisi sen haavan kiinni. Sain kuitenkin laskun, jonka jälkeen minut ohjattiin väärään paikkaan odottamaan. Haavani oli vuotanut reilu 3 tuntia ja tyrehtynyt puoli tuntia aiemmin, kun lääkäri tuli etsimään minua. Hän hädin tuskin edes katsoi sitä. En saanut puhdasta sidettä tms millä painaa haavaa sen vuotaessa. Minulta ei kysytty, koskeeko tai osaanko edes toimia oikein vuotavan haavan kanssa. Vastaanottovirkailijan töykeä käytös; lasku käteen ja tuumaus, ettei silmänräpäyksessä apua tule, kun on muitakin! (Enhän edes sanonut, että nyt ja heti!)Hoitajan teippaus repi haavaani entisestään auki. Tämä koko lysti, mikä olisi saatu hoidettua ilmaiseksi siinä vastaanotossa pelkällä teippauksella tai liimalla, tuli viemään useamman tunnin aikaa ja maksamaan lähes 30 euroa! Elämäni kalleimmat 3 tippaa liimaa! Ja nekin kädelle tiputettuna! Jestas!
Sitten hieman nyrpeämpiin aiheisiin. Nimittäin tuli taas eilen todistettua, että yötaksat OVAT kalliita! Tarvitsin liimaa 3 tippaa. Sellaista pikaliimaa, joka ei myrkytä eikä tee tuhojaan joutuessaan sisuksiini. Ja sitä pikaliimaa sitten lähdimme hakemaan kaupungin suunnalta. Saimme yöaikaan odotella muutaman tunnin. Lasku tosin tuli käteeni ihan ekana. Vajaa 30 euroa! Sitten vasta opastettiin, että menet tuonne käytävän perälle ja sieltä tulee ajallaan tyttönen tarkistamaan tarpeesi ja toinenkin perästä ja sitten saat liimasi. Tokihan sitä sitten menee sinne, minne käsky kävi. Tiesinhän minä, että se reissu tulee olemaan tuota hintaluokkaa, mutta ajattelin sentäs liiman kanssa saavani vaikkapa ammattilaisen palveluja ja ehkä niitit kaupan päälle. Vastaanottovirkailija tuumasi vielä perääni, ettei mikään tule tapahtumaan silmänräpäyksessä! Joo joo...
Odotusta, haukottelua, turhautumista... Näytti jo siltä, että olimme Murusen kanssa ainoat asiakkaat siellä, mutta silti jostain nurkan takaa aina joku tuli eteeni. vihdoin joku tyyppi kyseli, miten voisi auttaa. Näytin asiaani ja tuumasin, jos vaikka liimaa tai jotai niittejä... "Tulen kohta". Heippa vaan...
Meni taas tovi. Murunen lähti viemään sitä yhtä ainoaa aikakauslehteä, mikä siellä taka-alalla oli, pois. Jos vaikka lisää luettavaa löytyisi? Samaan aikaan ovi avautui ja hentoinen nuori tyttö tulee ovesta käytävälle, siis kauas minusta ja kuikkii kuulemma ovelta ihan eri suuntaan. Kysyy arasti "Viltsu...?". Murunen kääntyy katsomaan kysyvästi ja odottaa, josko joku muukin on samanniminen? "ViliMarika"... Joo, mua se etsii! Murunen vinkkaa tytölle, että tuolla kauempana Viltsu on, niinkuin käskettiin olla. Tyttö tulee sinne ja kysyy mitä tarvitsen. Näytän ongelmani, mikä itseasiassa alkaa olla jo jotain ihan muuta, kuin sinne mennessä. Tuumaan, että ajatuksenani oli saada vain pikaisesti liimaa tai niittejä, eikä viedä kenenkään aikaa, etenkään sen hentoisen ja hauraalta vaikuttavan, aran tytön aikaa. Aloin jo kuitenkin epäillä, saako liimalla enää korjattua useamman tunnin ajan repsottanutta repeytymää? Tyttö vilkaisee ongelmaani ja tuumaa, että hänestäkin liima riittää. Alle minuutti siinä meni. Anteeksi pyydellen tyttö poistuu paikalta. Jään taas hämmentyneenä odottamaan.
Aina joku käy ohitseni huoneessa, jonka äänieristys on mitätön. Pahempaa, kuin meillä kotona, jossa sentään kuiskausta ei naapurista kuule. Nyt tuolla aulassa istuessamme mietimme Murusen kanssa, että voisimme kirjoittaa vaikkapa paperille ylös kaiken sen, mitä huoneessa keskusteltiin ja ojentaa poislähtiessään asiakkaille lapun ja toivottaa hyvää yötä ohjeiden kera. Tiedän sen jalkapalloilijan haaveet ja työn ja ammattisalaisuudet. Tiedän sen pienen lapsen nimen ja osoitteen sekä harrastukset. Tiedän vanhan mummon sairaskertomukset ja suunnitelmat tulevalle viikolle... Se samainen mummeli kyseli laskun perään, mutta tyttö tuumi, ettei mestari itse käynyt paikalla, joten laskuakaan ei tule. Ajattelin, että on se kumma. Minä sain laskun mukaani heti, vaikka periaatteessa olisi riittänyt pelkkä pikkuliimatippa tai jotain siinä heti alussa.
Turhautumiseni on jo huipussaan. Tiedän, että on jo yli puolen yön ja Murusella ei ole aikaa nukkua enää muutenkaan paljoa ennenkuin kello soisi aamulla töihin. Ja me olemme yhä kaukana kotoa. En voi sanoa, että mene vaan. En pääsisi itse pois enää millään. Taksiin ei ole rahaa, bussit eivät kulje enkä pystyisi kävelemään sitä matkaa. Selkäni ei kestäisi. Minähän pystyn maksimillaan 2 km kävelemään ja nekin tauotettuna. Nyt matkaa olisi moninkertaisesti enemmän.
Vihdoin tulee nuori tyttö, taas siis ihan eri henkilö, paikalle ja kyselee, kuka se oli, jolla oli liimasta tarve. "Täällä" hihkasen innolla. Vihdoinkin tapahtuisi jotain! Menin tytön mukaan toiseen huoneeseen. Sellaiseen vastaavaan, josta kaikki kuuluu ulkopuolelle. Tiedostaen tämän, haluan olla mahdollisimman vaiti. Haluan vain saada sitä liimaa ja päästä pois! Äkkiä! Murusen kanssa nukkumaan!
Tyttö ottaa paljaaseen käteensä käteni ja katsoo sitä. Käteni on sormen ympäriltä aivan veressä. Hän vetää kätensä pois ja tuumaa lähinnä varmaankin itselleen muistuttaen, että hanskat täytyy laittaa käteen. Nyökkään. Hanskat kädessä tyttö kysyy, oliko puhe liimasta. "Kyllä oli". Hän katsoo sormeani uudestaan ja kysyy "Näkihän lääkäri tämän?" Vastaan taas "Kyllä".
Tyttö ottaa pikaliimaa, sellaista haavaan tarkoitettua, ja laittaa 3 tippaa sormeeni. Jestas! Ekaa kertaa tunnen siinä kipua! Tai tuntui autossakin hetken, kun oli kylmää, viileää. Ajattelen, ettei se kovin kauaa kestä. Tyttö ottaa teippiä ja alkaa teipata sormeani. Haavaa yhteen... Mutta juuri niin päin, että kerkeän näkemään, kuinka hän vetää haavan molemmat reunat erilleen toisistaan! Avaa siis auki koko sormessani olevan haavan! Huh. Kipu yltyy... Katson nopeasti tyttöä, sitten teippausta ja teen nopean ratkaisun. Odotan teippauksen loppumista, mikä kestäisi pari sekuntia. Sitten pinkaisen ovesta ulos. Näin teinkin. Otin toki hoito-ohjeet mukaan jo ovella mennessäni ja kiitin ja poistuin sairaalan aulaan. Kerroin samalla Muruselle, mitä tapahtui, kun aloin avaamaan teippauksia. Murunen katsoi hämmästyneenä. Ei voi olla totta!? Äkkiä... Teipit irti ja haava kiinni! Uudelleen teippaus. Ajattelin ääneen, että on se luojan lykky, että a) Näin ja tunsin, kuinka haava repeytyy entisestään auki ja b) tiedän, kuinka se pitäisi laittaa. Samalla kun teippaus oli korjattu, kipukin katosi kuin taikasauvalla. Huh.
Olin hyvin hämmentynyt koko tapauksesta! Menin Ensiapuun hakemaan tikkejä tai jotain liimateippiä vuotavaan haavaan sormessa. Olin leikannut terävällä leipäveitsellä sormenpäähän reilun 2 cm:n syvähkön viillon. Oletus oli, että se hoitaja laittaisi sen haavan kiinni. Sain kuitenkin laskun, jonka jälkeen minut ohjattiin väärään paikkaan odottamaan. Haavani oli vuotanut reilu 3 tuntia ja tyrehtynyt puoli tuntia aiemmin, kun lääkäri tuli etsimään minua. Hän hädin tuskin edes katsoi sitä. En saanut puhdasta sidettä tms millä painaa haavaa sen vuotaessa. Minulta ei kysytty, koskeeko tai osaanko edes toimia oikein vuotavan haavan kanssa. Vastaanottovirkailijan töykeä käytös; lasku käteen ja tuumaus, ettei silmänräpäyksessä apua tule, kun on muitakin! (Enhän edes sanonut, että nyt ja heti!)Hoitajan teippaus repi haavaani entisestään auki. Tämä koko lysti, mikä olisi saatu hoidettua ilmaiseksi siinä vastaanotossa pelkällä teippauksella tai liimalla, tuli viemään useamman tunnin aikaa ja maksamaan lähes 30 euroa! Elämäni kalleimmat 3 tippaa liimaa! Ja nekin kädelle tiputettuna! Jestas!
Kommentit