Runojani ja kuvia kotoamme

Tässäpä sitä olisi kuvia meiltä.

 Hyvin kertovatkin siitä, millaista meillä on. Hih hih. 

Runoissa taitaa pääteema olla tänään ahdistus. Se ei kuitenkaan kuvaa minua tänä päivänä. Kaikki on hyvin. Don´t worry!

Ethän kopsaa runojani. 

Pääsiäiskaktus

Kuin seinille huutaisin. 

Kuin tyhjään kuiluun kailottaisin.

Kukaan ei kuule, kukaan ei näe.

Yksin yksinäinen itkee itsensä uneen.

Tämä kaktus on isomman poikanen. Isompi, emä, seuraavassa kuvassa. 

Vahvin, sisukkain taistelija 

ei välttämättä jaksaisi taistella.

Kukaan ei kuule totuutta.

Ei kuuntele hänen sanojaan, 

väärän kropan vankina.

Kukaan ei näe palasia.

Ei hajonnutta voimatonta sielua.

Ja hän kokee taas lisää menetyksiä;

Lisää, lisää, vielä ja vielä!

"Kyllä se jaksaa sisulla".

Mutta kun taistelija on jo täysin hajalla!

Voimavarat lopussa.

Emä-kaktus. Vanha poika. Eli siis?! Häh?!

Tehnyt jo useita pikkusia.

Tämäkin pienokainen on vanhapoika-emän tekemiä lapsia.

Suuri raskas kivi sisälläni painaa rintaani.

Se puskee orapihlajan piikit lävitseni.

En pysty hengittämään kunnolla. 

Ahdistaa. 

En voi huutaa apua, 

kukaan ei huomaisi minua. 

Olen yksin ahtaassa laatikossa, 

suuren suuressa maailmassa. 

Kuristaa, 

kivi paisuu ja tukkii suoneni. 

Kuohuava koski virtaa sisimmässäni.

Huuhtoen kaiken, mihin uskoin.

Myrskynsilmä,

syvä kanjoni. 

Korppikotkat kaartavat yläpuolellani.

Suljen silmäni ja odotan hiljaa...

Vapisen, vaikken palele. 

Jokin laskeutuu viereeni.

tunnen sen, vaikken näe enkä kuule.

Kivi ja piikit puhkaisevat ihoni ja 

orjantappuraiset pääsevät kietoutumaan ulkokuoreeni.

Vuodatan ruusunpunaisen vereni ympärilleni.

Silmät yhä suljettuina, 

lamaantuneena. 

Valkosiipienkeli haki kotiinsa.