Runoja ja luonnollista kauneutta

Lähes kaikki kuvat lainattu netistä. Erikseen maininta omistani. Kuvat ja runot eivät kerro toisistaan.

Kaikki runot omiani. Runojen kopioiminen kiellettyä.

Kuka on täydellinen ihminen?

Kuka virheetön, synnitön, puhtoinen?

Ken elänyt elämän vain nauraen?

Kuka toista on oikeutettu arvostelemaan,

kuka ensimmäisen kiven kohti nakkaamaan?

Jos avaisimme silmämme näkemään, 

näkisimme lähellämme enemmän hyvää. 

Saisimme iloa, lohtua, tukea, turvaa...

Saisimme niin paljon enemmän kaikkea uutta.

Kun vain uskaltaisimme luottaa ja uskoa. 

Ystäväni, olet minulle lahja. 

Ja hän heräsi yöllä kuullakseen sateen ropinaa, 

ikkunalaudalla enkelten siipien havinaa. 

Hän valvoi pimeää katsellen,

kunnes aamu loi ensimmäisen säteen. 

Pimeys taittui valoksi,

sade hiljalleen lakkasi. 

Enkeli oli yhä hänen vierellään...

Ystävänä sydämessään.

Olit se, joka sai minut tuntemaan olevani tarpeeksi. 

Olit se jonka vuoksi olin parempi. 

Olit iloinen, naurava kesän perhonen. 

Olit intohimoinen, eläväinen ihminen.

Sinä olit energinen, hauska ja läheinen.

Olit tunteva, myös heikko välillä. 

Me hengitimme toisiamme toistemme huumassa,

meidän sydämemme löivät levollisina samaa tahtia.

Meille arki oli joulua, juhlavaa.

Yhdessä olimme voittajia. 

Sanoja, hiljaisuutta.

Huutoa, mykkäkoulua.

Tuskaisen ihmisen kyynelvirtaa, 

sisäänpäin patoutumista.

Kaksi täysin erilaista ihmislasta.

Kahden suurta surua.

Lopputulos silti sama.

Verenpunaisia kyyneleitä.

Vapiseva haavanlehti.

Enää ei jaksanut joutsenen lapsi. 

Jäinen ja kylmä oli syksyinen lampi.

Viimeinen tuskainen huokaus. 

Poissa oli laupeus ja valkeus.

saksikuva on omani

Arvoton liha, 

huutokaupataan torilla.

"Hakijalle maallista vaivasta". 

Kukaan ei halua.