Megapostaus; Kiitospostaus!

Olen 40 vuotias nainen. Ihan tavallinen, tunteikas, positiivinen ja ajatteleva ihminen. Olen äiti ja ystävä. Pikkusisko ja naapuri. Se, joka kuuntelee Iskelmää radiosta ja tekee käsillään kaikenlaista kaunista. Kunnioitan henkisiä arvoja ja perinteitä, etsin positiivisiä asioita jokaiseen päivään, bloggaan ja nauran ihan päättömille vitseille. Olen aivan kuten kaikki muutkin ja silti erilainen, kuten kaikki muutkin. 

En käy töissä, enkä ole käynyt vuosiin. Laskuni maksan itse ja ulosottoa vältän kynsin hampain. Sossussakaan en käy, en enää.

Tuikituntemattomat ajattelevat helposti, että kyllähän tässä iässä on töissä oltava. Että olen sosiaalietuuksilla elävä yhteiskunnan elätti. Että on niin röyhkeää olla tekemättä edes kevyttä työtä ja onhan se niin helppoa ja laiskan touhua maata pitkään ja tehdä mitä haluaa. 

Niin, kun ei ymmärretä, että valvon kipujen takia yöllä, nukahdan aamusella. Että elän kipujen ehdoilla. En itsemääräämisoikeudella. Että antaisin vaikka toisen käteni, jos saisin tilalle kaiken muun terveyteni. 

Sairauteni on synnynnäinen ja etenevä. Ei siis itseni aiheuttama millään tavalla. Tiedetään, ettei sitä voida pysäyttää. 

Sairaudelleni ei ole nimeä. En siis saa diagnoosia. Tiedetään vain, että se on välilevyn rappeumataudin leikkauksen jälkitila.

EDIT! LUE TÄMÄ POSTAUS MYÖS! Edistysaskel

Osalla leikkaus korjaa ja helpottaa. Osalla tila pysähtyy ja kivut jäävät samaan. Vähemmistöllä oireet jatkavat kulkuaan eteenpäin aivan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minä kuulun tähän vähemmistöryhmään.

Kukaan ei tiedä, kuinka sairauteni pysäyttää. Mikä sisälläni tuhoutuu/tuhoaa päivä päivältä lisää ja miksi. Tiedetään se, että tuhoutuminen laajenee ja jatkuu. Nyt jo selkärangasta kivut ovat laajentuneet koko alaselkään ja säteilynä jalkoihin. MIKSI?!
Mitä sisälläni tapahtuu?!
Miksi minuun koskee ja miksi kipu on niin kovaa?!

Ilman lääkitystä kipu veisi tajuni. Lääkityksen kanssa sivuoireet mukana, kuten väsymys, nukahtelu, muistin ongelmat, turvotus, lihassätkyt ja tavaroiden "heittely", huimaus, migreeni, kauhukokemus-unet,... 

Jos jotain hyvää sairaudessani, niin tieto siitä, ettei se tapa minua sentään. 

Oireenani ovat vaikeaksi luokitellut alaselän kivut sekä hermosäryt jalkoihin saakka. Lääkitys on vahva ja maksaa omaisuuden. Silti se on ykkösasia, mihin ON oltava rahat aina. Ilman lääkitystä en pärjäisi. Kipu puskee välillä lääkkeidenkin läpi kohtuuttomasti. Silloin itken, silloin huudan, silloin olen myös hyvin apaattinen.

Aina ja kaikkialla elän kivun ehdoilla. En voi suunnitella asioita juurikaan eteenpäin. Kun sattuu kovaa, sattuu KOVAA! Ja kun sattuu vähemmän, on silti 0-10 asteikolla kipu vähintään viitosella.

Olen jo vuosia ollut pois työelämästä kivun takia. Silti Kelan mielestä kipu ei ole invalidisoivaa ja näin ollen en tule olemaankaan oikeutettu työkyvyttömyyseläkkeeseen tai sairaspäivärahaan. Se tieto vie myös ihmisoikeuteni ja ihmisyyteni. Lääkitykseen menee tuloistani noin 1/3. Olen pakon edessä toisten elätettävänä ja vähävarainen. En saa koskaan hankkia elantoani, eikä minulla ole koskaan oikeutta elantooni. 

Olen väärin sairas! 

EDIT! tiistai 24. toukokuuta 2016 toistaiseksi voimassa oleva eläke myönnettiin!!!

Taustallani on myös ihmissuhdekiemuroita, joiden vuoksi tiesin, etten enää koskaan rakastuisi! Minua ei yksikään ihminen enää koskaan kahlitsisi, hallitsisi ja satuttaisi. Ei henkisesti, fyysisesti saatikka seksuaalisesti! Tulisin elämään elämäni lapselleni ja itselleni! 

5-7 vuotta sitten elämäni oli hyvin hajalla. Taistelin varattomuutta vastaan ja yritin pyöritellä laskuja ja pitää ulosottomiehen loitolla keinolla millä hyvänsä. Minut on kasvatettu siihen, että laskut maksetaan itse. Ettei mitään saa hankkia, ellei ole varaa. Minun "hankintani" olivat sähkö, puhelin, kotivakuutus...

Maksoin myös lainat takaisin, mitä ikinä kertyikään tuona aikana laskuja pyöritellessä tai pakollisiin muihin menoihin, kuten tyynyt ja peitot minulle ja lapselleni, sänky ja muutama pakollinen astia. Tai exäni nimiini tekemänä ennen eroa.

Siihen aikaan lapseni sai ruuan, mutta itse söin 1-7 kertaa kuukaudessa. Söin pastaa tai leipää. Nesteellä käytännössä elin. Eli vettä, kahvia ja mehutiivisteistä tehtyjä mehujuomia. Tahoilta pyysin apua, mutta sanottiin, ettei lainoja ja puhelinta jne oteta menoihin, ettei lapseni tarvitse olla luonani jokatoinen viikonloppu tai lomilla ja että jatkuvaa apua ei voi kirkkokaan tarjota. Näin ollen oli vain ulosotto tai nälkä mahdollista. Valitsin itsekunnioituksen. 

Siihen aikaan itkin ilosta, kun joku tuli käymään ja toi leivän tai makkaraa. Tai keksipaketin tai kaakaota. Vessapaperia tai luksusta; Talouspaperia! 

Lapselleni siis oli kaikki tarpeellinen, muttei minulle. Lapseni terveys ja terveellinen kehitys oli ykkösasia. 

Ilman läheisiäni olisin kuitenkin ollut syvemmällä suossa. 

Täysin pois pelistä. 

Viisi vuotta sitten ystäväni soitti minulle. Hän kysyi, lähtisinkö "heidän kanssaan" picnicille?! Ymmärsin, että hän ja lapsensa olisivat siis mukana. Jep. Tottahan toki! Pientä piristystä. 

Paikan päällä olikin hänen ystävänsä ja tämän ystävän kanssa tunteeni heittivät volttia! Mitä tapahtui?! Fiksu, aikuinen nainen oli kuin teinityttönen! 

Tämän ystävän kanssa aloimme tutustumaan paremmin ja kerroin heti tilanteestani. Työkyvyttömyydestä, sairaudesta, varattomuudesta, nälästä, lapsesta... Mutta niin, että se nyt vaan on faktaa, eikä säälimua-juttua!

Tämä "ystävä" tuumasi, ettei millään tollasella ole hänelle mitään väliä! Minä olen se, jolla on väliä! Hän myös sanoi, että tästä lähtien jokaikinen päivä on lämmin ruoka pöydässä!  

Ja niin aloimme seurustella.

Muutimme yhteen hyvin nopeasti. Se vaan tapahtui niin. Ei tarkoituksella, vaan se oli niin luonnollisempaa. Huomaamattamme. 

Välittömästi uusi kumppanini, sanotaan nyt tästä lähtien nimeksi Murunen,  otti lapsenikin vastaan aivan kuin lapseni olisi "itsestäänselvyys hänelle". Että lapsi nyt vaan kuuluu perheeseen osana meitä! Minua. Se ei todellakaan ole kaikille yhtä itsestäänselvää!  Ei siis ihan helppoa tulla uutena ihmisenä tähän perheeseen!

Muruselle kuitenkin perheemme epäkohdat olivat haasteita, ei esteitä. 

Aloimme hoitaa minua kuntoon menneisyyteni peloistani ja nälän aiheuttamista ongelmista. Myös taloustilannettani. Murunen oli/on työssäkäyvä, joskin pienellä palkalla, mutta silti. Minä vastustelin ja vaadin jatkaa kuten ennenkin, mutta pian huomasin, että vastassani oli lujatahtoinen nainen, joka vaati saada auttaa minua tässäkin. Olimmehan perhe.

Puoli vuotta sen jälkeen, kun olimme tavanneet, helmikuussa 2011, jouduin vaikeaan selkäleikkaukseen. Perheeseemme laskeutui kuolemanpelko sekä pelko siitä, että tulenko enää kotiin kävellen.

Leikkaus kuitenkin meni hyvin, tai ainakin niin sanotaan edelleenkin. Jotainhan on pahasti pielessä, koska leikkauksesta ei ollut kuin kosmeettista apua. 

Joka tapauksessa 2 viikkoa kului sairaalassa huumattuna, Murusen töissä käydessä ja illat luonani useita tunteja hikeä ja kyyneliä pyyhkimässä kasvoiltani. Hän istui vierelläni, kun torkahtelin. Hän myös piti puoliani, kun sairaalassa minua kohdeltiin väärin. Esim eräs hoitaja "horjahti" suoraan tönäisten leikkaushaavaani päin tai kun seisaalta makuuasentoon siirrettäessä opiskelija väänsi minua selälleen, hoitaja kylkimakuulle. Sillä hetkellä selinmakuu ja kiertoliike olivat ehdottomasti kiellettyjä halvausriskin takia...

Murunen hoisi myös kaikki lapseeni liittyvät asiat samalla, mitä tarvitsi täällä päässä. 

Kotiutuminen tapahtui yllättäin etuajassa. Kumppanini soitti pomolleen, että nyt alkoi palkaton viikon loma, sillä pääsin kotiin sen sijaan, että aiemmin luvattu vuodepaikka toipumiselle olisi turvattu. Seuraavat hetket kumppanini siis hoiti minua kotona. Pesi, käänsi sängyssä, puki, pyyhki vessareissuilla, teki ruuat...
Ja olimme siis tavanneet ensi kerran 6kk aiemmin vasta!

Mietin ja ihmettelin, kuinka kukaan voi oikeasti olla siinä, näin vaikeassa tilanteessa ja erityisesti näin lyhyen tuntemisen jälkeen vasta?!  Vastaus oli aina sama: Olen sen kaiken arvoinen! 

Usko pois vaan, että olen itkenyt elämäni aikana paljon surusta ja kivusta, mutta viimeisten vuosien ajan myös ilosta ja onnesta! 

Mietin ja yritin keksiä keinoa, kuinka kiittää Murusta kaikesta siitä hyvästä, mitä hän on minulle ja perheellemme tehnyt ja antanut. 

Siitä, kuinka hän on kestänyt vierelläni vastoinkäymisissä, Ulkopuolisten paineiden alla. Siitä, että hän on ottanut lapseni omakseen ja vaikeinakin hetkinä ollut tukenani ja hoitanut kanssani lapseni asioita. 

Siitä, että hän auttaa, arvostaa, kunnioittaa, tukee, kannustaa...
Eikä koskaan valita siitä, ettei enää jaksaisi tätä kaikkea!

MIETI! Ihminen vapaaehtoisesti siirtyy rahallisesti pärjäävästä, vapaasta naisesta vähävaraiseksi ja jakaa elämänsä yhden kipupotilaan ja yhden eläväisen lapsen kanssa! Periaatteessa menettää mahdollisuuden hyvin paljoon rahaa vaativaan asiaan. Lisäksi rajoitukseni liikkumisessa rajoittaa myös osaltaan häntä!

Ja kun kysyn, oletko ihan varma tästä? Vastaus on: Vaikka menetän paljon, saan vielä enemmän!  En koskaan voisi saada rahalla sitä, mitä annatte minulle! Sitä, mitä niin moni vaan haaveilee koskaan saamatta itselleen. 

Ja minä itken...

Mietin, kuinka voisin kiittää tuollaista enkeliä? Enkeliä, jota rakastan hyvin hyvin paljon. Ja joka osoittaa joka päivä rakastavansa minua teoin. 

Ei minulla ole varaa ostaa kalliita koruja. En voi viedä oikeastaan mihinkään, kun vaikkapa teatteriliput ja taksi maksaisivat kahdelle yhteensä noin 120-150 euroa. Kaikki elämystapahtumatkin ovat niin kaukana ja nekin kalliita. 

Murunen ei vaadi ja pyydä juurikaan mitään, joten ei häneltä saa vinkkejä juurikaan koskaan. Hän on tyytyväinen siihen, että saamme ruuan ja laskut maksettua. mutta yksi asia oli, jota hän toivoi; Olisipa joskus mahdollista lähteä etelään. 

Se oli niin harras toive, että sanoin toteuttavani sen joskus, vaikka samalla mietimme, että onhan se niin epätodellinen asia, ettei sitä meidän varoilla koskaan voitaisi toteuttaa. Ei ilman lottovoittoa. 

Eräänä iltana myöhään, vuosi taaksepäin, Murunen tuli töistä kotiin ja tuumasi ohimennen, jotta Osallistuppas Hanna Hanhi Iskelmän arvontaan. Siellä voisi voittaa matkalahjakortin. Menin katsomaan kisaa nettiin ja naputtelin ennen nukkumaan menoa arpalipukkeen ja lähetin. Iskelmä ja Stora Enso olivat yhteistyössä metsän puolesta kisaa järjestämässä. 
Se oli perjantai-ilta. 

Lauantaina aamupäivällä puhelimeni sitten soi. 
"Iskelmä radiosta päivää...". 

Minulta kyseltiin metsään liittyen asioita. Kysyttiin valokuvausharrastuksestani ja luonnon merkityksestä. Minulta kysyttiin, minne menisin, jos voisin matkustaa minne vain. 

Kerroin, ettei minulla ole mahdollisuutta matkustaa rahatilanteen vuoksi, sillä matkat maksavat niin paljon. Kerroin kuitenkin haaveestamme päästä jonnekin lämpimään. 

Ykskaks puhelimen toisessa päässä kerrottiin, että voisin alkaa pakkaamaan, sillä unelmastani tulee oikeasti totta! Olin voittanut lahjakortin, joka mahdollistaa kahden hengen matkat ja vapaavalintaisesti. 
JA MINÄ ITKIN JA VAPISIN! 

En tiedä, kuinka sain sanottua enää yhtään mitään, sillä minä vain itkin, itkin, itkin...

Jollain tapaa sain kasattua itseni kiittääkseni. 
Silmissäni vilisti vain mielikuvat siitä, että NYT SAISIN VIETYÄ MURUSEN MAAILMALLE! SAISIN KEINON KIITTÄÄ HÄNTÄ! 

Ja kun Murusellekin kerroin, hänkin meni sanattomaksi!

Siitä se alkoi suunnittelu ja lippujen varaaminen. Turkin Antalya oli meidän valintamme ehdottomasti, koska se olisi turvallinen kahdelle naiselle ja se olisi sitä, mitä ME haluamme. 

Tottakai olisimme halunneet matkaan lähteä välittömästi, mutta rahatilanteemme esti sen. Pitihän hankkia passit, rokotteet, matkalaukut, minulle lisälääkitys, jotta pärjäisin matkalla... mutta mikään ei saisi olla matkallemme este! Tällaista tilaisuutta EI tulisi toiste! 

Pikkuhiljaa rahat saatiinkin kasaan lanttia venyttämällä ja hermoja kiristämällä, kirppiksillä ja säästöliekeillä. Kaikki lahjarahat matkaan. Lahjakortilla hotelli, lennot ja aamupalat, matkavakuutukset...

Vielä ihan viimemetreilläkin kävi pahat mielessä, sillä oli täpärällä, saammeko kasaan myös automatkat kentälle ja takaisin sekä käyttörahat. Lopulta enkeleitä ilmestyi taivaasta auttamaan lisää ja ropo sieltä, toinen täältä ja rahat olivat kasassa! Unelmamme toteutuisi vihdoin ja viimein! 

Kiitos siitä kuuluu ennenkaikkea Iskelmälle ja Stora Ensolle, mutta myös jokaiselle joka antoi joulu-ja synttärilahjat rahana, osti korujani ja korttejani sekä tarjosi auttamaan loppurahoituksen kasaansaamisessa. Ilmainen matka ei todellakaan ole ollut meille, mutta kaikki se on tämän arvoista! Lahjakortti mahdollisti saamaan suurimman osan matkasta kasaan. 

Kun olimme varmat matkasta ja aloimme valita hotellia ja kohdetta, päätimme yhdistää matkaan myös jotain yhtä uskomattoman ihanaa, kuin tämä koko tilaisuus. Niinpä salassa aloimme suunnitella häitämme. Vain poikani tiesi, että häät olivat tulossa. Ah sitä kihinää ja kutinaa ja halua kertoa mm. mummille. ;D Onneksi lapseni on jo täysi-ikäinen, niin pystyi pitämään suunsa supussa. Jälkeenpäin vaan kertoi, että repeili välillä liitoksistaan ja siinä sitä olikin selittämistä. :D

Olemme siis lukinneet lemmenlukon siltaan ja solmineet avioliiton. Olemme lähteneet häämatkalle Turkin Antalyaan ja nauttineet niin täpöllä, ettei voisi täydemmin nauttiakkaan. Olemme päässeet toteuttamaan unelmamme ja luomaan jälleen uskoa siitä, ettei unelmointi ole koskaan turhaa! Ei se kaukaisinkaan haave. Olemme saaneet tuntea olevamme tärkeitä läheisillemme, ja olemme itkeneet onnen kyyneleitä heidänkin vuokseen. Olemme mm. saaneet Turkin liiroja lahjaksi, kun itse eivät niitä enää tarvinneet! Kyllä, olemme antaneet itsekin hyvin paljon, joten älkää tulkitko asioita vain saamiseksi. Tämä postaus on kiitos-postaus, ei itsekehua kuinka itse teimme ja olimme ja annoimme. 

Olemme rakastuneet maahan, josta tuli meille tärkeä monestakin syystä. Siellä tunsin olevani kotona ihan kuten omassa kodissammekin. Se henkinen matka onkin jo toinen tarina. 

Iskelmä tai Stora enso eivät tienneet, millaiseen perheeseen lahjakortin laittoivat tulemaan. He eivät tienneet, mikä on tilanteemme tai miten palkinto vaikuttaisi elämäämme. Tämän postauksen tarkoitus on kertoa kokonainen tarinamme ja samalla kiittää ainutlaatuisesta, elämämme mullistaneesta matkasta. 

Kiitos Iskelmä ja Kiitos Stora enso!