Ei enää mammablogeja

Oletko törmännyt koskaan raskaana olevaan naiseen?Siis että hän on siinä elämässäsi läsnä konkreettisesti.
Entä juuri synnyttäneeseen?
Oletko viettänyt aikaasi naisen kanssa, jolla on leikki-ikäinen pienokainen?
...Ja sitten nämä mammat aloittavat bloggaamaan.

Juu, olen lueskellut mammablogeja välillä ja nyt minulle riitti! Ei enää ikinä mammablogeja! Niistä tulee vain paha mieli ja raivo ja pitkävihaisuus ja ties mitä kaikkia ikäviä tunteenpurkauksia.

Minun lapseni on jo aikuinen, joten en sillä niitä blogeja ole seurannut, että saisin vertaistukea lastenhoitoon tai uusia vinkkejä kuinka "meidän pilttiä voisi helliä ja hoivata". Muutamat blogit vain ovat kiinnostaneet joko ystäväni vuoksi tai sitten persoona blogin takana ollut niin viehättävä.

Kerron nyt tuohtumukseni taustoja ja syitä tarkemmin, niin ymmärrät, miksi mammablogit alkoivat ottaa päähän.

Olen itsekin saanut tuomion; lapsettomuus. Takana on useita keskenmenoja ja pettymyksen täyteisiä hetkiä. Nuoren tytön haaveet suurperheestä kariutuivat tähän tosiasiaan, ettei kehoni hyväksy sikiötä. Suureksi ihmeeksi kuitenkin yksi lapsi maailmaan saatettu sairaalahenkilökunnan auttaessa koko sen 9 kuukauden ajan meitä. Tiedän siis, mitä on odottaa olevansa raskaana. Odottaa raskaustestin näyttävän positiivistä väriviivaa. Odottaa, ettei menkkoja tulisikaan tässä kuussa. Odottaa, että toinen ja kolmas ja neljäskin testi olisi plussaa. Odottaa, että neuvolassa todettaisiin testini todeksi. Odottaa, että ultrassa näkyisi jotakin. Odottaa sydänäänien kuuluvan. Odottaa, että keskenmenoriski katoaisi. Odottaa, että vauva pysyisi sisälläni. Odottaa, että lapsi olisi elossa, terve elämään ja syntyisi oikeaan aikaan. Odottaa, kumpi sukupuoli kyseessä.... Lukemattomia odottamisen aiheita!

Ja kun ongelmana on se, ettet alakkaan tulla raskaaksi, sitä odottamista ja odottamista on vuosikausia!

Minun aikanani ei bloggaus ollut In. Ei edes nettiä talossa. Minun aikanani kirjoiteltiin kirjeitä toisten mammojen kanssa. Se oli sitä sen ajan keskustelupalstaa. Tai kun synnärillä juteltiin muiden siellä olevien kanssa kasvottain. Sitä oikeastaan näki jo alkuriveiltä tai kasvon ilmeistä, haluaako keskustelua jatkaa tämän mamman kanssa vai vaihtaako pöytää tai lopettaako kirjeenvaihdon.

Mutta nyt on netti ja blogimaailma. Nyt mammat kirjoittavat anonyyminä ja kuka tahansa voi kommentoida, hekin anonyymeinä. Enää ei ole samanlaista yhteyden tunnetta pelissä. Toisaalta, kyllä sitä minunkin aikaan pelko oli pefletissä, että "tuleeko se ärsyttävä kaikkitietävä moraalisaarnaaja samaan pöytään väkisin". Tai "alkaako se kaikesta valittava ego-mamma tivata, miksi hänet hylkään kirjekavereista ja samaan aikaan etsin uusia mammakamuja paikallislehdessä". Ehkä näin jälkeenpäin ajateltuna on hyväkin, että säästyin vuosien panikoimiselta...
Yksi tuli, joka onkin sitten erityisen rakas, erityisen ihana ja erityisen rakastettu. ERITYISEN ODOTETTU!

Se, kun tajuat siis, ettei vauvoja tehdä, vaan ne saadaan, jos saadaan, on jo itsessään suuri pettymys ja tunteiden mylläkkä. Siinä sitten bloggaaja saanut jo matkallaan kuulla, kuinka sairas ajattelutapa ollutkaan, kun luullut ja kuvitellut lapsia tehtävän. Hyi häpeä! 

Vihdoin munasolusi hedelmöittyy ja yksi stressaava ajanjakso muuttuu toiseksi. Sitten, kun erehdyt vielä kirjoittamaan blogissa jotain niinkin järkyttävää, kuin "Toivottavasti lapseni on terve", saat aikaan kommenttitulvan jälleen! Onnenkyyneleet muuttuvat harmistukseksi. Anonyymit haukkuvat sinut lyttyyn. "Eikö muka sairas tai peräti vammainen lapsi olisi muka kelvollinen elämään"? "Olet huono äidiksi, kun tuollaisia kirjoitat edes!". Siinä ei auta enää selittelyt, ettet tarkoittanut asioita niin. Olet leimattu itsekkääksi ja odotetaan uutisia, milloin varaat ajan raskauden keskeytykseen, jotta päästään syyttämään myös murhaajaksi.

En edes voi kuvitella sitä äidin tunnetta, joka syystä tai toisesta päätyy aborttiin. Toivon, ettei hän ole bloggaaja ihan itsensä vuoksi. Ja jos on, ettei olisi omalla nimellään ja kuvallaan ja että olisi vahva ihminen muutenkin. Kaikki keskeytykset eivät johdu itsekkyydestä. Ja ei, en puolustele aborttia nyt, enkä itse osaa kuvitella edes tilannetta, milloin minä sen tekisin, mutta en ala tuomitsemaan toisiakaan tietämättä syitä. Ja muutenkin, jokaisella on varmasti syynsä! Ei siis takerruta yksityiskohtiin. 

Kun raskauden tuomat hormonaaliset heittelyt alkavat, alkaa mielikin olla itkuinen. Pahoitat mielesi hyvinkin helpolla. Sitten kun kaiken sen myllerryksen keskellä bloggaat, ettet tiedä, ostatko kantorepun vai et lapsellesi, anonyymi kommentoi, ettet ole kunnollinen äiti vieläkään. Kuinka saatat edes harkita kantoreppua?! Egolokisempaa on kutoa vanhasta villapaidasta purkamalla ensin langat ja sitten puikot vuolet itse kirppikselle menossa olleesta puujakkarasta, sellainen liina, johon pilttisi tunget. Ihan sama, osaatko kutoa vai et. Sanasotakin siitä syntyy anonyymien kesken. Onko se kutomista vai neulomista!? Siellä sinun blogissasi käydään kaamea sota! Sotatantereen omistajana mietit, julkaisetko kaikki kommentit vai onko oikeus poistaa ne? Jos poistat, olet ämmä, joka puolustaa sitä toista, kun et julkaise hänen kommenttejaan... Tietäähän pitää sekin, kumpi anonyymi kulloinkin kirjoittaa...

Pysyt vahvana vielä...
Onhan sinulla edessäsi synnytys. Ja nyt se jo käynnistyykin, sillä olit mennyt kertomaan blogissasi äsken, että haluaisit synnytyksessä epiduraalin. HÄPEÄ! Luonnollisen synnytyksen aika on nyt! 
Saat slaagin ja synnytys käynnistyy. Itkuisena ja pelokkaana lompsit sairaalaan synnyttämään ja mietit kaiken aikaa, ottaakko epiduraali vai uskoakko anonyymiä?
Luontoäiti auttaa valinnassasi, kun kivut nousevat hillittömyyksiin. Epiduraali auttaa hetkeksi.

Pienokainen syntyy ja unohdat tyystin blogimaailman hirveyden. Tai oikeammin sanottuna hirvitykset. Keskityt hetken täysin oleelliseen. Valitettavasti vain hetken, sillä vaikka ennen sairaalassa oltiin vähintään 3 yötä ja minä siellä olin lapseni kanssa viikon päivät, nykyisin olet vain yhden yön, ellei mitään ongelmia tule. Siispä jo seuraavana päivänä olet blogissa hehkuttamassa uuden elämän syntymää. Toivot kuitenkin salaa, ettei ne anonyymit palaisi takaisin blogiisi...

Ehkä sen kerran saatkin olla rauhassa, mutta kun alat miettimään ristiäisiä ja lapselle nimeä, saat taas sanallisen tulvan aikaiseksi. Ettäs kehtaat raiskata lapsesi nimillä, jotka eivät sovi a)trendiin, b) suomalaiseen makuun, c) sukusi perinteisiin, d) Hollywoodiin, e) perinteisiin, f) nykyaikaan ja g) anonyymin nimimakuun.
Synnytyksenjälkeisessä masennuksessa rypiessäsi anonyymien kommentit loukkaavat tunteitasi äärettömän paljon. Päätät ristiä lapsesi Ano Mymmiksi ihan v-tuillessasi.
Ja jollei pappi anna nimeä laittaa, hyppäät raivonvallassa hänen kurkkuunsa ja irtisanoudut kirkosta ja heität koko tietokoneen ikkunasta ulos, jottei enää tulisi vastaanväitteitä.

Lapsi kasvaa ja kehittyy.
Blogimaailmassa seesteistä jo tovin. Lienevät anonyymit löytäneet välillä jonkun askartelijan ja hänen bloginsa...Jokin hetkellinen tunnelataus siis paikallaan?

Kerrot rohkeasti blogissasi päivän kulusta.
Lapsellesi ei ruoka maistunut ja viskasi lautasenkin seinään. Pukeminen ei tunnu onnistuvat ja kehotukset joutua reippaasti, ei auta. Leluja sikin sokin lattioilla vaikka kuinka juuri siivosit ja sitä rataa. Pinnasi kiristyy ja lopulta huudat kurkku suorana lapsellesi, että "äiti ei nyt jaksa tällaista! LIIKU!". Sittemmin saat omantunnontuskat ja halaat lastasi ja pyydät anteeksi ja niinpoispäin.

Kerrot blogissasi päivästäsi ja saat anonyymit kimppuusi jälleen. Blogistasi on tehty esimerkkitapaus. "Näin huono äiti toimii". 
Kommenttilaatikot tukkeutuvat. 
"Lapselle ei saa huutaa!", "Löitkö lasta?!", "Mitä? Löitkö? Soitan sossut!", "Olisit tehnyt näin".. 
Mistä käytösoppaasta ne anonyymit lukevat oikein ne vastauksensa?!
Ja lukevatko edes bloggauksesi, kun syyttävät ihan kaikesta!?

Sinut on lynkattu ja pelkäät nukkua öitäsi kunnolla. Jos joku löytää sinut ja tulee tuomaan pelastus-papruja oviluukusta ja saarnaavat savupiipusta. Suljet blogisi kokonaan.

Tätä minä tarkoitan sillä, etten enää tahdo lukea mammablogeja. Ne kommentit siellä voivat olla hyvinkin ajattelemattomia, itsekkäitä ja julmia. Oletetaan asioita, syytellään ja neuvotaan ihan kaikesta. Ollaan niin kaikkitietäviä, vaikka asioita voi tehdä erilaillakin. Kaikki eivät ole ego-mammoja tai välitä trendeistä. On surullista seurata, kuinka ihmisiä lynkataan blogeissa siksi, että ajatellaan eri tavalla asioista.

Ehkäpä en kuitenkaan jätä lukematta niitä hyväksi kokemiani blogeja, vaan jatkan ja tuen kirjoittajia. Niin teenkin. Jonkunhan anonyymeja vastaan on taistella. Tai ainakin olla se rohkea, joka sanoo, että olet ihan oikeassa!

Harkittua viikkoa!