Lapsuudestani tuttua

Muistan tarinan lapsuudestani, mikä on jäänyt mieleeni aikuiseksi asti. Joskus kauan kauan sitten sen olen lukenut kirjasta ja nähnyt lastenohjelmasta telkkarista. Se sanoma oli jotenkin kaunis, koskettava ja ajatuksia herättävä. Satu, tai oikeastaan kansantarina, joka on jäänyt mieleeni elämään ja opastanut tieni varrella. Olkaa hyvä:

Myrsky mahtaili kerran auringolle, kuinka vahva se oli. Aurinko vastasi hymyillen, ettei vihaisinkaan myrskypuhuri ole niin voimakas kuin lämmin auringonvalo. He päättivät kokeilla voimiaan yrittämällä vuorotellen saada tiellä kävelevän pojan riisumaan takkinsa.

Kun myrsky puhalsi, poika vain veti tiukemmin takkia ympärilleen ja myrskyn oli annettava periksi. Aurinko puolestaan hymyili ja lämmitti ja mitä enemmän se lämmitti, sitä enemmän poika availi takkinsa nappeja. Lopulta hän riisui takkinsa kokonaan. Näin aurinko osoitti mahtailevalle myrskylle, ettei voima piile vihassa tai myrskyssä, vaan hymyssä ja ystävällisyyden lämmössä.
- Kansantarina