Näytän sulle missä mul on vaalennusraidat


Tästä saa repiä huumoria, jos haluaa. 
Kesällä kun makoilee omalla partsilla ja ottaa aurinkoa, saattaa huomaamattaan saada vaalennusraitoja... 


Syynä siihen lääkkeet, joita käytetään iholla. 


Joo-o... elämäni suurimpia asioita... Asioita, joista en haluaisi kuvia laitella. 
Viikko-ohjelmaani, jota osaltani häpeilen. 
Olenhan vielä nuorehko nainen, en 9-kymppinen! 

Nyt se kuitenkin on tehty. Kuvat julkistettu. Vaivun maan alle häpeilemään omaa kehoani, mikä ei vaan tunnu omalta. Kyyneleet ovat omiani. Eivät kenenkään toisen. Tuntemani olotila on omani. Kukaan toinen ei tunne minun tuntojani.

Valitettavasti se ei myöskään vähennä kenenkään toisen olotilaa...

Kommentit

  1. Ei tarvitse hävetä.Meillähän on jokaisella omat taakkamme, kenellä minkäkinlaiset. Reippaasti vain eteenpäin Viltsu!

    VastaaPoista
  2. Halleja sinulle.Ei sairaus ole häpeä.Se vahvistaa..niin kai.Kokemuksella sanon kun olen itsekkin sairastellut 20v....vaikka kyllä sitä joskus miettii että miksi juuri minä????Eteenpäin silti ja huumorilla maustellen. Voimia.

    VastaaPoista
  3. tsemppiä ja voimia toivottelen!!!

    VastaaPoista
  4. Ei sairaudet ole itse aiheutettuja, eikä rangaistuksia, eikä oikeudenmukaisesti jaettuja!
    Hyvä, että on lääkkeitä jotka auttavat ja joskus jopa parantavat!!
    Voimia ja jaksamista edelleenkin kulkemaan pystypäin ja iloiten elämän lahjasta.

    VastaaPoista
  5. Todellakaan et mitään häpeile! Et itse voi asialle mitään. Vaikka kamalalta tuntuukin ja kipuja on niin häpeän taakkaa et saa kantaa!

    VastaaPoista
  6. tiedän, että itsekin sanon noin toisille, kuten te minulle.
    Olen kelannut mielessäni vuosien aikana mooonta kertaa, mitä tein väärin, mitä olisin voinut tehdä toisin, miten estää eteneminen jne. En mitään olisi voinut tehdä toisin! Synnyin vikoineni ja perin nämä geenit äidiltäni. ei se hänenkään vika ole!
    Mutta vaikka kuinka yritän, on vaikeita hetkiä ja vaikeina hetkinä en ole sinut kroppani kanssa. En sen tiedon kanssa, etten elä ikäiseni naisen elämää. En ole normi-ihminen. Tai kuten eräs lääkäri sanoi, en ole yhteiskuntakelpoinen. Häpeä kasvaa joka kerta sisälläni, kun minulle nauretaan sairauteni takia tai kun minua nimitellään siksi, etten ole terve. Tai kun yritän jaksaa selvitä arjesta, olla vahva, löytää ilonaiheita, olla sinut itseni kanssa jne ja sitten minulle kaadetaan niskaan kakkaa! Tottakai tiedän totuuden ja kaiken, mitä tekin kirjoititte, mutta minä olen vain ihminen, jolla on tunteet. tunnen surua, turhautumista, ihmetystä,... Hämmästelen ihmisten julmuutta ja pahuutta toisia kohtaan. Sitä, että osoitetaan sormella kysymättä totuutta. Tapaamatta vaikka kahvikupin äärellä minua.
    Vaikka se hetki, kun minua huimaa kaupassa ja nojaan sivummalla kärryyn odottaen oloni korjaantuvan. Sitten joku tulee siihen purnaamaan, kun "terve nuori ihminen on koko käytävän vallannut." Silloin itkettää. tilaahan olisi mennä vierestä, voisi kysyä, väistäisinkö, jos tarvitsee jotain juuri siitä kohdaltani, tai kysyä ihan vaan, onko kaikki hyvin?!?!
    Onneksi jokainen päivä ei ole samanlainen. Onneksi jokainen ihminen ei ole samanlainen

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Hei, kaunis ihminen, soisitko minulle hetkisen..
Mitä pohdit postauksesta tästä?
Entä yleensäkin blogini hedelmästä?
Jätäthän viestin lyhyen tai pohtien pitkään,
Mutta anonyymit haukut tosin eivät johtaisi mihkään!
Olkoon päiväsi sateenkaaren sävyinen, iltasi leppoisa, yösi tyyni.
Ja kun saapuu aamu uusi, jo sängyssä tuumi:
On Inspiksen Viltsu sun ystäväsi vanha taikka uusi.

Ystävyydellä kaunissieluiselle lukijalleni,
Viltsumari