Ajatuksiani
Aamun ajatuksia...
Väsymys. Se tunne sisällä tuntuu voimistuvan ja virtaavan lävitseni kuuman laavan lailla. Voimattomuus. Pelottava tunne siitä, että missä mennään ja mihin päädytään. Tunne siitä, kuinka voimaton ihminen onkaan jonkin suuremman edessä. Kuinka helposti voisi ajatella, että minä itse hallitsen itseäni, vartaloani ja mieltäni. Ja silti, loppujen lopuksi se on täyttä potaskaa!
Nyt ajatukseni ovat siis paljon syvemmällä vartaloni sopukoissa, kuin siinä, päätämmekö jäädä sohvalle makaamaan vai mennä lenkille. Päätämmekö syödä pizzaa vai salaattia. Ajatukseni risteilevät siellä kroppamme syövereissä, josta emme paljain silmin näe mitään. Tai ehkä jollain laitteella, leikkauksilla.. Mutta näemmekö sittenkään kaikkea?! Emme.
Ajatukseni ovat luissa ja ytimissä. Siellä, missä vanha kansa sanoi jo kauan sitten, että tunnemme sateet ja tunnemme lämmön. Kolotukset. Kolottamattomuuden. Siellä ne ajatuskeni ovat, missä päätös on jollain suuremmalla päättää, hajoavatko vahvatkin luut ja nikamat, syöpyykö trimmattukin keho, onko kaikki loppu nopeasti, vaikka kuinka olisit positiivinen ja rohkea!?
Emme me voi päättää, saadaanko sydänkohtaus kesken päivää vai kestääkö sydämemme aina ja ikuisesti. Emme voi päättää, tuleeko jokin syöpäkasvain elimistöämme nakertamaan tai mureneeko luustomme hitaasti mutta varmasti, pikakelauksellakin. Tai järkkyykö mieli niin pahasti, ettemme voi asialle mitään. Aihe on niin ahdistavaa alkaa ajattelemaan, ettei sitä haluaisi pohdiskella. Kaikkihan me kuollaan joskus. Hajoamme. Sammutamme elämänilomme. Joskus on kuitenkin pysähdyttävä ajattelemaankin.
Ei minulla ollut tarkoitus alkaa ahdistavia asioita kertoilemaan. Ne vaan mietityttävät tällä hetkellä enemmän. Pelkoa, surua, epätoivoa, pettymystä, turhautumista, vihaakin ehkä välillä...
Ja silti kytee jokin toivon kipinä, usko ja yrittämisen halu. Tahto sinnitellä, jaksaa ja löytää vielä vähän lisää sitä "jotain muuta" ajateltavaa ja jotain, mikä antaisi lisää voimaa silloin, kun itsellä ei sitä olisi tarpeeksi. Jotain, millä kestää vahvana.
Nyt en voi romahtaa. En antaa vaan mennä. On taisteltava kovempaa. On löydettävä lisää kestoa ja sietoa sille, että äärirajoilta noustaan vielä suuremmille äärirajoille. Pikkusen lisää...
Ja kun tuntuu siltä, etten enää jaksaisi, jaksaisin silti. Kun en enää kestäisi kovempaa kipua, kestäisin silti. Ja kun en enää haluaisi nousta sängystä ylös, nousen silti. Siitäkin huolimatta, että tiedän, kuinka vaikeaa se alussa onkaan, kun askeleet viiltävät kuin veitsen terien päällä kävelisi. Olen jaksanut tänne asti ja edessäni on vielä kokonainen tulevaisuus. En minä voi luovuttaa!
Ja silloin, kun tulee jotain muutakin vielä niskaan, voisin vain ohittaa asiat ja antaa olla. Jatkaa eteenpäin ilman että ne jäävät sisälleni. Luottaa siihen, että kaikki on siltikin hyvin, vaikkei siltä tuntuisikaan. Vaikka tunnet totuudeksi jonkin, uskot, että poikkeuksiakin on. Ettei aina 1+1 ole 2 vaan järjen vastaisesti se onkin 1 tai 3. Tai sata.
Ajatuksia... Hyvin syviä ja hyvin mustiakin tänä aamuna. Mutta ne ovat minun ajatuksiani. Keitän teetä ja otan palan joulukakkua. Yritän saada rytmihäiriöt tasaantumaan ja ehkä päivän aikana pienet päikkäritkin paikallaan. Teen sitä, mistä saan iloa ja voimaa: Askartelen pari atc-korttia ja teen yhden DT-haastetyön. Olisiko se vaikkapa koru sitten. Eiköhän siinä ole suunnitelmia aluksi. Loput tulevat itsestään.
Älä huoli. Ajatukseni ovat hieman solmussa, mutta kaikki on silti ihan hyvin. Aina ei vaan jaksa hymyillä, ei nauraa. Pelot, suru, murheet, turhautuminen, viha,..
kaikki ne negatiivisilta kuulostavat tunteet ovat oikeutettuja meille kaikille! Saamme välillä romahtaa, hajota, olla heikkoja. Ei kukaan jaksa vaan antaa kaikkensa ja nauraa! Ja kun aikamme ryvemme pohjalla, alkaa se tilanne naurattaa niin paljon, että nostan pääni ylös mutaisena ja riutuneena ja sitten nauran peilikuvallenikin ja pesen kasvoni puhtaaksi. Puen kauneimmat juhlavaatteeni ylleni arkena ja ostan itselleni kukkia. Laulan yksikseni jotain hassua ja tanssin olohuoneen lattialla. Siitä se sitten alkaa taas minunkin ylösnousemukseni. Sillä henkisellä tasolla. Ja henkisen tason ollessa taas vahva, jaksan paremmin myös fyysisen tasoni. Sen, mikä menee alaspäin...
Se, mistä tässä kaikessa on kyse.
Antakaa mun itkeä pahaa oloani hetki. Jollei kyynelien kera, edes sisälle päin.
Ja se teevesi kiehuu jo...
Väsymys. Se tunne sisällä tuntuu voimistuvan ja virtaavan lävitseni kuuman laavan lailla. Voimattomuus. Pelottava tunne siitä, että missä mennään ja mihin päädytään. Tunne siitä, kuinka voimaton ihminen onkaan jonkin suuremman edessä. Kuinka helposti voisi ajatella, että minä itse hallitsen itseäni, vartaloani ja mieltäni. Ja silti, loppujen lopuksi se on täyttä potaskaa!
Nyt ajatukseni ovat siis paljon syvemmällä vartaloni sopukoissa, kuin siinä, päätämmekö jäädä sohvalle makaamaan vai mennä lenkille. Päätämmekö syödä pizzaa vai salaattia. Ajatukseni risteilevät siellä kroppamme syövereissä, josta emme paljain silmin näe mitään. Tai ehkä jollain laitteella, leikkauksilla.. Mutta näemmekö sittenkään kaikkea?! Emme.
Ajatukseni ovat luissa ja ytimissä. Siellä, missä vanha kansa sanoi jo kauan sitten, että tunnemme sateet ja tunnemme lämmön. Kolotukset. Kolottamattomuuden. Siellä ne ajatuskeni ovat, missä päätös on jollain suuremmalla päättää, hajoavatko vahvatkin luut ja nikamat, syöpyykö trimmattukin keho, onko kaikki loppu nopeasti, vaikka kuinka olisit positiivinen ja rohkea!?
Emme me voi päättää, saadaanko sydänkohtaus kesken päivää vai kestääkö sydämemme aina ja ikuisesti. Emme voi päättää, tuleeko jokin syöpäkasvain elimistöämme nakertamaan tai mureneeko luustomme hitaasti mutta varmasti, pikakelauksellakin. Tai järkkyykö mieli niin pahasti, ettemme voi asialle mitään. Aihe on niin ahdistavaa alkaa ajattelemaan, ettei sitä haluaisi pohdiskella. Kaikkihan me kuollaan joskus. Hajoamme. Sammutamme elämänilomme. Joskus on kuitenkin pysähdyttävä ajattelemaankin.
Ei minulla ollut tarkoitus alkaa ahdistavia asioita kertoilemaan. Ne vaan mietityttävät tällä hetkellä enemmän. Pelkoa, surua, epätoivoa, pettymystä, turhautumista, vihaakin ehkä välillä...
Ja silti kytee jokin toivon kipinä, usko ja yrittämisen halu. Tahto sinnitellä, jaksaa ja löytää vielä vähän lisää sitä "jotain muuta" ajateltavaa ja jotain, mikä antaisi lisää voimaa silloin, kun itsellä ei sitä olisi tarpeeksi. Jotain, millä kestää vahvana.
Nyt en voi romahtaa. En antaa vaan mennä. On taisteltava kovempaa. On löydettävä lisää kestoa ja sietoa sille, että äärirajoilta noustaan vielä suuremmille äärirajoille. Pikkusen lisää...
Ja kun tuntuu siltä, etten enää jaksaisi, jaksaisin silti. Kun en enää kestäisi kovempaa kipua, kestäisin silti. Ja kun en enää haluaisi nousta sängystä ylös, nousen silti. Siitäkin huolimatta, että tiedän, kuinka vaikeaa se alussa onkaan, kun askeleet viiltävät kuin veitsen terien päällä kävelisi. Olen jaksanut tänne asti ja edessäni on vielä kokonainen tulevaisuus. En minä voi luovuttaa!
Ja silloin, kun tulee jotain muutakin vielä niskaan, voisin vain ohittaa asiat ja antaa olla. Jatkaa eteenpäin ilman että ne jäävät sisälleni. Luottaa siihen, että kaikki on siltikin hyvin, vaikkei siltä tuntuisikaan. Vaikka tunnet totuudeksi jonkin, uskot, että poikkeuksiakin on. Ettei aina 1+1 ole 2 vaan järjen vastaisesti se onkin 1 tai 3. Tai sata.
Ajatuksia... Hyvin syviä ja hyvin mustiakin tänä aamuna. Mutta ne ovat minun ajatuksiani. Keitän teetä ja otan palan joulukakkua. Yritän saada rytmihäiriöt tasaantumaan ja ehkä päivän aikana pienet päikkäritkin paikallaan. Teen sitä, mistä saan iloa ja voimaa: Askartelen pari atc-korttia ja teen yhden DT-haastetyön. Olisiko se vaikkapa koru sitten. Eiköhän siinä ole suunnitelmia aluksi. Loput tulevat itsestään.
Älä huoli. Ajatukseni ovat hieman solmussa, mutta kaikki on silti ihan hyvin. Aina ei vaan jaksa hymyillä, ei nauraa. Pelot, suru, murheet, turhautuminen, viha,..
kaikki ne negatiivisilta kuulostavat tunteet ovat oikeutettuja meille kaikille! Saamme välillä romahtaa, hajota, olla heikkoja. Ei kukaan jaksa vaan antaa kaikkensa ja nauraa! Ja kun aikamme ryvemme pohjalla, alkaa se tilanne naurattaa niin paljon, että nostan pääni ylös mutaisena ja riutuneena ja sitten nauran peilikuvallenikin ja pesen kasvoni puhtaaksi. Puen kauneimmat juhlavaatteeni ylleni arkena ja ostan itselleni kukkia. Laulan yksikseni jotain hassua ja tanssin olohuoneen lattialla. Siitä se sitten alkaa taas minunkin ylösnousemukseni. Sillä henkisellä tasolla. Ja henkisen tason ollessa taas vahva, jaksan paremmin myös fyysisen tasoni. Sen, mikä menee alaspäin...
Se, mistä tässä kaikessa on kyse.
Antakaa mun itkeä pahaa oloani hetki. Jollei kyynelien kera, edes sisälle päin.
Ja se teevesi kiehuu jo...
Kommentit