Penispumppu aamiaispöydässä

Nyt on kaikki kirjat naputeltu kauppaan. Olipas siinä urakka! Ensin valkata, mitkä myydäänpois. Sitten valokuvata ne, katsoa kunto, ajaa koneelle, muokata kuvat oikeaan kokoon, naputella kirja kerrallaan kauppaan, otsikot, tekijät, kuvaus, hinnoittelu, tallentaa ne... No, menihän siinä kaiken kaikkiaan vissiin 5 tuntia!

Tänä aamuna heräsin armottomaan jysäriin. Silmät puolitangossa sirrittelin katsoa rakastani, joka kömpi ottamaan minut kainaloon. Se on paikka, jossa on aamuisin ennen heräämistä oltava. ;) Ihan pakko. ;) Takerruin oikein tiukkaan otteeseen ja mietin, kuinka onnekas olen.

Aamupalalla ajatukseni sitten lähtivät lentämään jonnekin ihan päättömyyksiin. No, onko sekään mikään uutinen?! Tuskin! Siinä piirakkaa ja kinkkua käsitellessäni, ajattelin penispumppua ja rintapumppua. Ok, vaatinee tarkennuksia? Siis riisipiirakkaa ja kinkkua siihen päälle, oli aamupalalla. Ja mitä nuo ko. pumput taas tekivät ajatuksissani, niin kerron kyllä tarkemmin, halusit tai et. ;)

Katsoppas, kun olin lyhyt ihminen jo aiemminkin. En sentäs lyhytkasvuinen, mutta nippanappa 160cm ylittänyt. Juu, tiedän, että siellä ruudun sillä puolen joku teistä on nippa nappa 150 cm mutta sille minä en voi mitään. En sillekkään, ettei omaa pituuttani ole tämän enempää siunaantunut.

Silloin nuorempana , vielä 6 vuotta sitten, käytin korkokenkiä, jotta pituutta olisi hieman enemmän. Minä rakastin korkeita korkoja! Ei mitään piikkikorkoja, vaan paksuja pohjia, tolppakorkoja, tukevia korkokenkiä. Naisellisia, kauniita ja silti hyvin istuvia.

Nicki Minajin tolpat nyt kuitenkin on kaukana niistä minun kengistäni, vaikka periaatteessa juurihan minä kuvailin jotain tuollaista. Eikös?  Tarkoitin nyt kuitenkin hieman "normaalimpia" kenkiä. Korkojeni korkeus vaihteli aina 13 cm:iin saakka. Pikkutytöt ihastelivat aina kenkiäni ja halusivat kokeilla niitä. Minua pelotti heidän nilkkansa, joten olin hysteerisenä aina siinä vieressä kiinni ottamassa. Omat nilkkani eivät pelottaneet, vaikka muistan kerran kaatuneeni korkkareissa. Tai oikeastaan kahdesti. Eka kerta tapahtui koiraa taluttaessa, kun jossain pihassa joku häiskä pamautti aivan yhtäkkiä lautakasaan laudan vauhdilla! Säikähti koira ja säikähdin minäkin! Ja lensin kaarella nurin koiran nyhtäessä varoittamatta säikähdysjuoksuun! Voi toista... Se ilme, kun huomasi minut mahallani maassa, verta valuvana. Oli niin häpeissään, mutta minä hymyilin ja sanoin, ettei se sen koiran vika ollut! Sitä häiskää mä mulkasin pahemmin, sillä hän tajusi tilanteen ja hymyili vaan mitään tekemättä tai sanomatta! "Anteeksi"? "Voinko auttaa"? "Sattuiko sinuun"?

Se toinen kaatumiseni oli, kun kaverini lähti juoksemaan alamäkeen ja kaappasi minut käsikynkkään kiinni. Sain vaan huudettua, että ÄLÄ! Mulla on korkkarit ja en voi juosta niillä! 

Se oli kaikki, mitä kerkesin, sillä kaveri laski samoin tein irti, alamäessä, juoksuvauhdissa ja mä lensin kaaressa ilmaan ja maahan, taas mahalleni, tottakai. Tällä kertaa säästyin ruhjeilta. :)

Muuten kyllä korkkarit olivat oikein oivalliset. Ihanat. Rakkaat!

Sitten, kun mun selkä meni siihen kuntoon, että työt oli lopetettava, silloin en enää pystynyt kävelemään korkokengilläkään. Enkä olisi enää uskaltanutkaan, sillä kipujen myötä tasapaino alkoi horjua ja ne hermosätkyt, jotka saattoivat heilauttaa tukevastikin maassa seisovan Viltsun seinää vasten. Saatikka yläilmoissa tolpan varassa. Se oli kuin avioero, kun korkkareista luovuin. Sattui sieluun kovasti! Kirppikselle lahjoitin osan, osan otti sukulaislikka. Minulla kun ei ole mitään silsaa tai muuta viljelmää jaloissa. No ei kyllä muuallakaan. :D

Minulle korkkarit olivat osa naiseuttani ja se vietiin minulta. En halunnut siirtyä lenkkari-tyyliin, mutta välillä se on ollut pakollistakin! Turvallisinta ja helpointa. enhän aina ole voinut laittaa edes kenkiä jalkaani, ellei ne ole sujauta jalkaan vaan-kengät. 

Kun selän tilanne oli pahentunut tarpeeksi pahasti, etten enää kestänyt sitä kipua yhtään päivää enempää, oli pituutenikin jo romahtanut jonkin verran. Olin siis lyhykäisyydessään vieläkin lyhyempi! silloinhan minut sitten leikattiinkin.

Se leikkaus toi minulle takaisin kadottamani pituuden! JIPPII! Kasvoin hetkessä! IIISO tyttö. ;)

Nyt päästään sitten siihen penispumppu ja rintapumppu asiaan. :D Vihdoinkin! 

Mietin nimittäin Murusen kanssa yhtä kätköasiaa, että eihän sen tarvitse kovin korkealla olla, kun minä en sinne näe. Murunen taas on meistä se pitempi ja jokainen sentti, mitä meillä eroa on pituudessa, on hänelle eduksi. Mietin siinä sitten tuota leikkauksen jälkeistä pituuden palautumista ja siitä se ajatus sitten lähti!

Jos olisi niin iso penispumppu, että saisi sillä imaistua minut kokonaan sisuksiin ja pumppaisi pituutta muutaman sentin lisää?! :D Tai rintapumppu! Mutta siis pituuteen, ei näitä rintoja enää suurentaa tohdi! :D  Muistikuvani rintapumpun käytöstä imetysaikaan olivat sen verran ikävät, että sen hylkäsin heti ajatuksistani pois. Ei taitaisi kuitenkaan sellaista kotikäyttöistä pumppua olla keksitty, millä minä imaiseisin itselleni pituutta varteen lisää. Siispä jatkossakin kuljen jalat syvällä pefletissäni. Ja todellakin, ilman korkkareita edelleenkin. :S


Näihin tunnelmiin, näihin ajatuksiin, hersyvää alkavaa viikkoa!

Viltsu