Siirry pääsisältöön

Pask*mainen päivä?



Kesäloman aikana tuli reissattua yhtenään jossakin. Sielu lepäsi, kroppa ei. Välillä kroppa sanoi, että nyt alkaa olla olo kuin kaatuneella puulla, mikä tukee toista vasten. Kannata sinä, minä en enää jaksa! Ja niin Murunen kannatteli ja jaksettiin taas. Sitä se on, kun tuki ja liikuntaelinsairautta podet. Pää sanoo, että leviää neljän seinän sisällä, joten pakko mennä ulos ja nauttia luonnon kauneudesta välillä! Pakko saada elää, olla, touhuta ja antaa ajatusten mennä. Hermoloma! Sitä joko jää sänkyyn ja on kotona aina, jos kuuntelee koko ajan fysiikkaa, tai sitten välillä kärsii kivuista enemmänkin, jotta pää ei leviäisi. Niin... Valintani oli siis lähteä lepuuttamaan pääkoppaa! 


Ei se tämäkään reissu ihan pask*mainen ollut kuitenkaan, vaikka täräytettiinkin autolla tielle, mikä oli miinoitettu! 


Ja ihan sillä itsellään! Ja tietenkin se läjä niistä monista läjistä jäi renkaan alle! Hyh hyh! Mutta onneksi myös oli sadepäivä, joten ei se läjä pitkään renkaassa viihtynyt. :D Etenkin, kun välillä tiemme vei ryteikön läpi, välillä hiekkatielle, välillä asfaltille ja välillä mietimme, onko siinä tietä ensinkään. :D


Mutta pitihän se kuva ottaa... Hevon sonnasta! 
Ja kuka väittikään, että minulla olisi LIKAINEN mielikuvitus? ;)
Ok, oikeassa oli.



Satumaiset maisemat osa monesko lienee?! Kuin nukkekoti tai vaikkapa satulinna. Odottelin pihalla, jotta Lumikki tulisi ulos tuolta. Ei tullut. Parsi sisällä kääpiöiden nuttuja. 


Sitten katselin suuuuren puun alla, jotta on siinä valtatie oravalla. 


Tiedätkös, mikä on Suomen pisin sisävesikanava?
Tai kuinka pitkä se on?


Tulihan sitä tuollakin vettä kauhottua. Kaikkea sitä... ;)


Sitten matka taittuikin yhteen muistojeni paikkaan, jossa kerran kävin aikaisemmin. Siellä muistin hiekkarantaa olevan vaikka ja kuinka, joutsen pariskunnan uivat ulapalla, metsän olevan kaunis kangasmetsä... Silloin kauan sitten paistoin ystävän kanssa makkaratkin siellä...



Perille päästyämme nytkin joutsenpari lähti uimaan ulapalle! Mutta hei, nyt siellä oli myös kaksi pienokaista mukana! IHANAA! 



Kaikki ei ihan niin kaunista ollut enää, sillä hauskan muotoinen huussi oli tupaten täynnä.. Sanonko minä mitä?! 


Kätköilyreissumme oli sopivaan aikaan, sillä tosiaan sadekeli oli, joten saatiin olla ihan rauhassa täällä ja tuolla ja siellä ja joka paikassa. Muutenhan näinkin kaunis paikka vilisisi mopopoikia ja pikkuLissuja. Ihan varmasti. 


Uimaan en mennyt, mutta ehkä ensi kesänä palaamme takaisin ja pulahdan vilvoittavaan veteen?


Kun seikkailemme reissuillamme, katselen luonnon kauneutta ja kuuntelen luonnon ääniä. Sitten kun kivut ovat kovempia, ja alkaa itketää tai muuten olla tukalaa, sitten meditoin itseni jonnekin hetkeksi. Olen läsnä, mutta silti poissa. Kuten vaikkapa kuvittelen eteeni aukeavan piiitkän metsätien. ajatuksissani ajattelen vihreän kankaan tien reunoille. Ajattelen puita kauniiseen rykelmään ja linnut niiden oksille. Ajattelen, minnehän se tie viekään. Uusiin seikkailuihin ehkä. Satumaisemiin? Todellisuuteen? Ja kun hetken olen huilannut niissä mietteissäni, voin taas jatkaa matkaa eteenpäin. 


En anna itseni vajota syvyyksiin. En kuilua pitkin enkä putkea pitkin. Pidän huolen tottahan toki itsestäni. Meillä ei ole kiire! Me pidämme taukoja. Huilaamme. Kuljemme ehdoillani. Rauhallisesti. 
(Tiedätkö, mikä kuvassa on?)


Minä haluan nousta korkeuksiin! Aina huipulle asti! Sanoa voittaneeni itseni! Pelkoni! Kipuni! Sen yhden kerran, kun olen jalkeilla! 




Ja taas, palata niihin mielikuviini. Kaikesta, mikä on suurta. Kaikesta, mikä on satumaista. Kaikesta, mikä on pikkuriikkisen pientä... Ja jaksan! 


Minulla on korkeanpaikan kammo. Silti voitan pelkoni ja kiipeän näköalatorniinkin. Sinnekin hyvin hitaasti ja kiireettä. Tällä kertaa katselin kolmannen kerroksen tasanteella, jotta onpahan korkea! Puun latvat olivat alapuolellamme kolmannessa kerroksessa! Ja tuuliainen meinasi tempaista lippalakin päästäni!


Ylin tasanne oli onneksi korkeakaiteinen, sillä vuorten rinteet siinsivät samalla korkeudella lanssamme! Olimme todellakin huipulla! Ja korkeanpaikan kammo ja etsippä sieltä sitten geokätköä! :D
Mutta minäpä sen löysin!


Ok, ok.. Taas oli aika kipasta ajatusmatkalla. Katselin kaukaisuuteen. Meteoriitin maahan syöksy? Maanjäristyksen aiheuttama kokonaisen maailman vajoama? Tiedä sitten... Ainakin katseeni kääntyessä toisaalle...


Näin metsän keskellä pyramidejä! 


Mieleeni tulvahtivat Tenavat-sarjakuvan Ressukoiran kirjeet: Olipa kerran synkkä ja myrskyinen yö...


Kurkistus alaspäin... Huoh! Mä oksaan kohta! Ja eikun alas, onneksi portaita pitkin ja ehjin nahoin. ;)


Meil on metsässä nuotiopiirii ja siellä kuusten kuiske sooi...



Kerrankos sitä Viltsukin käy kuumana... Tällä kertaa se oli yläpää mikä savusi. Mite mää nyt noin?! ;)


Shampanjaa ja vaahtokarkkeja... Ok, ainakin vaahtareita, jollei shamppakaljaa. Oli meillä kahvia!


Mites se menikään? Oliko siellä aitassa vanhoissa Suomi-leffoissa Ansa vai Tauno? Minun teorian mukaan siellä oli molemmat... ;) Ei sillä, että olisin palannut mielikuvissani menneisyyteen ja ajatellut Tauno Palon tuonne aidan reunaan korsi hampaissaan Ansaa vikittelemään. 
Mutta sitten... Pian jäivät Taunot ja ansat ja heinälatoromantiikat, sillä päivä pimeni ja ilma synkkeni. Tulimme paikkaan, mikä sai jo ihokarvanikin pystyyn! Ei, en minä nähnyt tätä paikkaa kauniina  ja viihtyisänä. Minun mielikuvitukseni laukkasi jonnekin ihan väärään suuntaan! 

Nimittäin ensin vastaamme tuli suuri pyöreä rovio.  Kyllä se oli rituaalinen polttorovio! Usko pois vaan!


Ohitin rovion ja saavuin paikkaan, josta vielä vilkaisin rovion suuntaan... Karmivaa... Niin lähellä näitä pitkittäispenkkejä... Kuin yleisöä varten laitettuja! Saatoin tuntea kylmät väreet selässäni ja kuin kuulla kaukaisuudesta kiljumista, huutoa, pelkoa... Vai pelkäsinkö minä itse?!


Täälläkö se viimeinen tuomio annettaisiin? Halusin pois... Pois! 


Lähdin juoksemaan poispäin, mutta kompastuin. Kun nousin ylös, edessäni oli alttari! Paniikki! 


Ja katsoessani toisaalle, maahan oli isketty risti! Oliko se hauta? Oliko se jokin symboli? Oliko tämä paikka jotain... Mitä?! 


Tiedätkös... Halusin kotiin enemmän, kuin koskaan aikaisemmin! 




Kommentit

  1. Kuvista päätellen olette olleet ainakin Tervossa.

    VastaaPoista
  2. ainakin Tervossa. :) On mukava katsoa, tunnistaako bloginlukijat paikkoja, joissa käymme. :) Toisinaan kyllä. Ja sitten se, kun voinnäyttää ne tutut paikat uusin silmin ja satumaisin tarinoin. Ehkä silmät avautuvat huomaamaan oman lähiympäristön kauneuden. :)

    VastaaPoista
  3. :) Maisemia en tunnista ja tuo hevosenkakkara ei ole myöskään tunnistettavissa minkään tietyn paikan kakkaraksi ;D

    VastaaPoista
  4. Mulle ihan uusia maisemia. Se menee nimittäin niin, että kun on kesämökki niin sitä jämähtää aina sinne vapaillaan. Toki, ihana paikkahan se on. Ja veneellä ajelemme toisinaan vähän kauemmaksi ja katselemme muiden mökkejä ja kyselemme toisiltamme, että "oisko kiva jos tuo ois meidän mökki?" " Vaihtaisitko meidän mökin tuohon mökkiin?" Juu, ja tuossahan se kuvassa se surullisen kuuluisa paskakin on :D. Mä muuten tuon teille seuraavan kerran shampanjat. Tai no voitte ainakin kuvitella, että se on shampanjaa :), ihan kuohuviiniähän se, mutta mulla on sitä liian monta pulloa, eikä me edes sitä juoda. Täh ? Mistä sitä meille eksyy, no saatujahan ne. Millon seuraava reissu teillä, millon tarviitte kuoharia :D ?

    VastaaPoista
  5. Shamppanjaa... Kuoharia... Kuplivaa! Nam nam! Jos vaan oikein säilytettyä ja siis "elossa" yhä, niin jo vain juodaan pois ne! Mutta kuohareissakin on se vika, että menevät pilalle, jos korkki-korkki kuivaa tai muutenkaan ne eivät säily kuin noin vuoden korkeintaan. Seuraava tilaisuus on vissiin yhdistetty muutto ja synttärini. :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Hei, lukijani! Ihana, kun olet siinä!
Mitä mieltä olet tämän postauksen sisällöstä?
Jätä minulle kommentti.
Myös moikkaus riittää.
Silloin tiedän sinun käyneen täällä.
Tulethan toistekin!

KUUKAUDEN SUOSITUIN POSTAUS :

Georganicsin kolme hiilen kovaa tuotetta hampaille

Mikä tekee ihmisestä, olipa mies tai nainen, kauniin? 
Varmasti vastauksia on useampia, mutta ainakin kaunis hymy. Sellainen aito, vilpitön hymy, jolla ei tavoitella mitään hyödykkeitä eikä ivata ketään. Hymy, jossa sielu valaisee temppelinsä kauneimmalla valollaan. Ihan sama, onko hampaita tai ei, raudat tai ei, koriste ja kultahammas tai ei tai vaikka suu ei aukeaisi edes. Mutta oikein kauniista, puhtaiden hampaiden hymystä ei ole haittaakaan.. 😁

Koska minun suuni reagoi tavallisiin hammastahnoihin, on käytössäni oltava aina sellaista tahnaa, mikä ei aiheuta kipua ja aftoja, ientulehdusta tai haavaumia. Koska myös seuraajissani on herkkäsuisia, esittelen kolme upeaa valkaisevaa tuotetta, jotka eivät satuta herkkää suuta. Annetaan hampaiden näkyä hymyillessämme!

Tuotteet olen saanut lahjaksi Ruohonjuuresta eikä minua velvoiteta esittelemään näitä. Teen sen ihan sinua ajatellen.


Georganics oli minulle uusi tuttavuus, mutta aktiivihiili valkaisevana jauheena on tuttua. Nyt pääsin testa…