Linnun oksut

Lupasin eilen, että tänään kerron teille, kuinka tämä linnun oksu liittyi eilispäiväämme. Lupaukseni pidän ja kerronkin sen nyt teille. Malttia kuitenkin, sillä aloitetaan ihan alusta. 

Meillä oli suunnitelmissa lähteä katselemaan kanttarelleja metsään. Nythän sieniä kasvaa kuin sateella ja sataakin kaiken aikaa. Kuitenkin sieniretki jäi ja päädyimme ihan muihin maisemiin. En tiedä, onko se tämä meidän molempien sairas mielikuvitus vai pöhköhulluus vai jokin muu kieroutuma, mutta taas löysimme itsemme jostakin ihan käsittämättömän satumaisesta paikasta! toki sitä varten tarvitaan luottamusta ja rohkeutta uskaltaa lähteä astelemaan eteenpäin, kun näkee vaikkapa yläkuvan pitkät, metsään katoavat pitkospuut. Et koskaan voi olla varma, minne ne vievät! Et voi tietää, odottaako sinua perillä uimaranta, kallion kieleke, makkaratehdas vai piparkakkutalo. Ehkä se on se uteliaisuus ja jonkin sortin itsesuojeluvaiston puute, mikä meillä on tai on olematta? Joka tapauksessa kuten arvata saattaa, lähdimme kulkemaan tuota reittiä pitkin. 

Tienviittamme osoittivat vain kahteen suuntaan, vaikka teitä olisi ollut useampiakin. Lintutorni tai bongaajanpolku? entäs nuo asutusta ja asfalttivilinää täynnä olevat takavasemmalle jäävät tiet? Ne turvalliset? Lintutorni ei kuulosta pahalta, ei ollenkaan. Bongaajanpolku? Hmm... Samapa tuo. SINNE!

Perillä meitä odotti ihan hirvittävän korkea torni, mikä tavallaan muistutti lintutornia tai hirvenbongauspönttöä, mutta tooosi korkea. Ja tietenkin minulla heti sen enempiä ajattelematta tuli suustani sanat: MINÄ. KIIPEÄN. YLÖS. 

Lauseena Minä kiipeän ylös! HALOO! Minullahan on korkeanpaikan kammo! Ja se on sitä luokkaa, että mietin jo, että pissaanko housuuni jo alhaalla vai vasta ylhäällä vai teenkö metsäpissan vai miten tässä pitäisi toimia?! Lisäksi sydän alkoi jo alatasanteella takoa pelkästä ajatuksesta, huimaus alkoi ekoissa portaissa ja vapina, pakokauhu ja paniikkihäiriö! Kaksin käsin rystyset valkoisina puristin kaiteita ja yritin mukamas samalla etsiä jotain.. Jotain.... 

Mä mitään nähnyt! Mua oksetti!

Pääsin ylös asti. Ihan itse! HYVÄ MINÄ! 

Saa taputtaa nyt ja hurrata ja soittaa fanfaareja! 

ylhäällä ne maisemat olivat upeat, kunhan katsoin suoraan ja kameran läpi. Muussa tapauksessa yhä oksetti ja huimasi. 

Hetkeksi se kaikki unohtui, kun näin niitä lintujen oksennuksia siellä täällä. Mua alkoi ensin säälittää ne viattomat luontokappaleet, että onko ne reppanat syöneet jotain sopimatonta? Sitten mietin, että onko ne yrittäneet ruokkia lapsukaisiaan, mutta tullutkin liikaa ravintoa? Sitten alkoi naurattaa ja ajattelin, että minä ja muutkin tiput voidaan niin korkealla pahoin, joten ihmekös tuo, jos oksu lensikin. ;) Tsirp.

Lainaus Wikipediasta:

Oksennuspallo on pallo, jonka lintu oksentaa syötyään. Se sisältää sen osan linnun syömästä ravinnosta, jota lintu ei voi käyttää hyväkseen. Oksennuspalloissa on muun muassa karvoja, suomuksia, höyheniä, luita, muovia ja kasvinosia. Muun muassa pöllöt,varislinnut, päiväpetolinnut, uikut, haikarat, merimetsot ja lokit (Laroidae) oksentavat sulamattoman osan saaliistaan pallona.

Pöllöt nielevät ruokansa kokonaisina tai suurina kappaleina. Mahan pohjalla sulamattomat ainekset tiivistyvät vähitellen oksennuspalloksi, joka painaa noin kymmenesosan syödystä saaliista. Lintu oksentaa sen ulos noin puoli vuorokautta sen jälkeen, kun on syönyt saaliin.

 En tiedä, vaivuinko ajatuksiini, pyörryinkö vai sainko sittenkin jonkin keijukaispölyn niskaani tai jostakin umpilahosta hajottajasienestä hallusinaatioita, mutta tunsin, kuinka aloin muuttua linnuksi! Katselin itseäni ja hymyilin. Variksen tai hippiäisen sijaan muutuin kauniiksi punatulkuksi. sinusta voi kuulostaa höpsöltä olla juuri punatulkku, mutta mieti! Mikä muu tällainen pieni, pyöreä ja kauhusta punaiseksi ja valkoiseksi vuoronperään  muuttunut hemmo voisikaan olla?!

No, jokatapauksessa siis olin punatulkku. Vaatimattomuudessaan kaunis ja melko viattomaksikin ääneltään kehuttu. Ihan siis omiaan minulle. ;)

Nousin kaiteelle seisomaan ja katselin kaukaisuuteen. Huih... Rohkaistuin. Olinhan nyt lintu. Halusin heti kohottaa siipeni ja kokeilla lentämistä! räpsyti räps... Helppoa! Olinhan aina ennenkin räpsytellyt, tosin vain pitkiä ja tuuheita mustia ripsiäni. Nyt kohotin räpsyttimiksi mustat siipeni. Ja niin minä lensin! Ilmavirta siipieni alla, vapaus, kaikki se, kuinka maailma vilisti allani... Se oli huikeaa!

Ja niin minä lensin ja lensin ja lensin...

Saavuin puun oksalle, josta jäin katselemaan merkillistä hökkeliä. Mikä se tuo on?! Silta? Alikulkutunneli? Pitkä jokin se oli! siispä lennähdin maahan ja aloin tepsuttaa pienin ja ripein askelin tunnelia kohti. siellä oli pimeää, joten aikansa vei, että silmäni tottuivat ja näkivät eteenpäin. Jatkoin matkaani pimeässä kuilussa, kunnes näin valoa tunnelin päässä. Ei, en kuollut. Kyllä se oli ulospääsytie!

Saavuin Jonnekin hauskan näköiseen paikkaan! Ja kuka niin sanoi, ettei jo kaikki tämä ollut hauskannäköistä ollutkin?! 

Ihastuin pieneen punaiseen mökkiin, josta halusin itselleni pesäpaikan. Vanhan ajan tunnelmaa. Ihana!

Lentelin eteenpäin ja katselin ympärilleni. Jossakin näkyi pieniä kääpiöitä, jossain kaunis ebenpuun mustahiuksinen tyttö, jonka iho oli kuin lumi, jossakin lauleskelivat 3 pientä porsasta ja jostain kuului tuttu sävel: "A whole new world"

Näin pienen pienen pienen mökin. Rakastuin siihen heti! Oliko tuo se pikkupossujen maja? Kääpiöiden talo? Piparkakkutaloko lienee? 

Kop kop kop... Koputin siivelläni ovelle. 

Kukaan ei kuitenkaan avannut, joten jatkoin matkaani.

Näin vanhan veturin, jonka kyytiin pyrähdin. Halusin nähdä koko maailman! Ja niin minä matkasin maailman ympäri ja nopeammin, kuin Fileas Fog aikoinaan. Maisemat vilistivät silmissä: Pariisi, Tokio, New York, Mombasa,... Se pauhu junasta... Se pauhu... Se pauh... HERÄSIN! Missä olen?! OJASSA?! 

Kerkesin nähdä 3 metrin päässä minusta veturin...

.. sekä ohikiitävät vaunut! Mitä hemmettiä?! Missä olivat siipeni? Missä Pariisi ja Eiffel torni? Missä lentotaitoni?! Miksi minä olin rapaojassa?! Ei hyvää päivää Suomen kansa!

Olipa se seikkailu! Niin kaunis ja silti niin hämmentävä! Onneksi olin siellä ojassa, enkä radalla, ajattelin. Katsoin punaisia pihlajan marjoja puussa ja ajattelin, kuinka kauniita ne olivatkaan! Puistelin vaatteeni ja nousin ojasta pois. Kuinka maailma olikaan kaunis... Kuinka elämä itsessään on arvokas ja kaunis. Miksi me ohitamme kaiken kauniin silmät sidottuina? Miksemme huomaa ympäröivää maailmaa? Olin kokenut valaistukseni... Taas kerran. Kuinkahan mones kerta se olikaan? Vai oliko valaistumiseni koskaan kadonnutkaan? Tuskinpa...

Kaiken jälkeen haettiin lempparilimonaadiani. Kirsikalla höystettyä colaa. Siinä on sitä jotakin. Palkitsin itseni kylmällä juomalla hiekkaisen karheaan kurkkuuni kumoten. Olin tämän ansainnut. 

Maailmanka