MEGA VALOKUVAPOSTAUS: Vetten äärellä muistojen tiellä

Löysin metsästä paikan, jota ihmeissäni katselin. Ollakko tässä nuotiopaikka? Kaivo? Viemäri? 

Hämäävästi penkki siinä oli ja rengas, jonka päällä kansi ja vähän niinkuin pienen kaivon jatkovarsisanko? Mikä se sitten onkaan nimeltään se, millä vettä nostetaan maakaivosta? 

No olkoot mikä on, mutta tietänet kuitenkin, mitä tarkoitan? 

Raotin hieman kantta varmistaakseni, ollakko vaiko eikö olla. Ei pelkoa, ei ollut renkaassa Hamletia eikä pääkalloa. Ihanan kirkas vesi siellä oli! LÄHDE! Ihanaa! Oli löytänyt toivomuslähteen!

Lantteja tällaisella tyhjätaskulla ei ole, kuten tietänettekin. Aiheesta poiketen kerron rahallisen ilosanomani, eli Kelan maksukattolapun olevan laukussani, jolla saan koko loppuvuoden lääkkeet vain 1,50€:lla! Se tarkoittaa sitä, että kaikki myyntituotto tulee loppuvuoden hemmotteluun ja vaatteisiin tms ylimääräiseen! JIPPII! Biksut! Here we come!  Sitä en siis todellakaan nakannut kaivoon kassistani, vaan jätin sinne laukkuun seuraavaa apteekkireissua varten odottamaan. 

Kurkistus, vielä... Molskahdus! Olin hupssukkeluksessa!

Ensin pakokauhu valtasi minut. Yritin päästä kaivosta pois, pintaan. Räpiköin, mutta turhaan. Sitten aloin nähdä ympärilläni vettä... Siis tyyntä vettä. Ei sitä kaivossa roiskuvaa pakokauhun tyrskyä. Kaltereiden takaa siinsi ihana, tyyni vesi. Pysähdyin. Halusin nähdä tarkemmin, mikä paikka se oli. Tartuin sormikoukuin kalterista ja jäin siihen katselemaan. Kuinkahan pääsisin tuonne? Haluaisin uimaan, kuin merenneito konsanaan. Ja kas, minulle oli kasvanut PYRSTÖ! 

Hassua! Ensin ihmeissäni, sitten hymyssä suin. Olinhan aina halunnutkin olla merenneito. Vaahtopäisiä pärskeitä tehdä pyrstölläni. Ja kyllä, olin kaunis! Sinisen lilat suomut kiiltelivät auringon säteiden osuessa niihin. Pinkkiäkin hieman. Pitkät, tuuheat kiharahiukseni valuivat olkapäilleni kuin musta kiharapilvi. Rintojeni peittona olivat kauniit, oranssit korallit. Helmikoruja, simpukoita,... Kyllä kelpasi olla merenneito! Ja juu, en siis ollut enää kaivossa, vaan tuolla kalterien takana! Ja loiskutus pyrstöllä ja molskis. Olin aidan yli takaisi vedessä, mutta tuolla toisella puolen!

Vesi oli sinistä, kirkasta, vilvoittavaa, ihanaa! Ja minä uin, temmelsin kuin pieni lapsi, pärskin pyrstölläni, kirmasin kilpaa kalojen kanssa, uin, uin, uin.. kovempaa....

Kunnes saavuin vastarannalle, josta huomasin lähtevän pienen joen. Kuinka pääsisin tuonne? Haluaisin seikkailla kauniin joen vietävänä!

Etsin joen suuaukkoa ja löysin sen! Kaislojen lomassa pieni väylä. Tuonne! 

Mainittakoon nyt sekin, että kaikki kipuni olivat siis poissa. Olin senkin vuoksi kuin villivarsa, tai siis kirmaava merenneito vapaudessa. 

Lähdin silmät kiinni lipumaan selälläni maaten joen pintaa pitkin. Välillä siritin silmiäni ja katselin auringon säteiden lomasta taivaalla lentäviä tuulihaukkoja ja ruskosuohaukkoja. Niin kauniita, niin erilaisia, niin upeita... Jostain kuului lampaiden määkimistä. Sinne en menisi, koska siellä tiesin olevan myös ihmisiä. En halunnut tulla häirityksi, en nähdyksi. Olinhan erilainen. Olinhan merenneitokainen. Suljin silmäni uudelleen. ELÄMÄ! <3

Tunsin veden raikkaan tuoksun, tunsin lumpeiden ja ulpukoiden tuoksun, tunsin tuulen lämpimän hyväilyn, tunsin kesän!

Avasin silmäni ja käännähdin oikein päin. Deja vu?! Huomasin joen vieneen minut tuttuihin maisemiin nuoruudestani. Silloin, kun asuin siellä, ihmishahmossani, vesistö oli selkeämpi, ei niin rehevää. Siellä oli täysin erilaista. Paljon siistimpää. Kivompaa. Nyt kaikki oli niin täynnä puita, heinää, pusikkoa,... 

Haikeana katselin ympärilleni ja mietin, ettei minulla ollut enää lapsuudenkotia, lapsuuden mummolaa, nuoruuteni kotipaikkaa.. Kaikki menneisyydestäni oli tuhoutunut, poissa. Kuin sotatanner ja uudelleen raivauksen jälkeen kasvaneet umpeen. kaikki oli poissa. Uutta. Silti metsittynyttä. Missään ei ollut mitään tuttua! 

 Siispä päätin, etten jäisi menneisiini enää. Jatkaisin matkaa kohti uusia seikkailuja. Menneet saivat jäädä! 

Jokea pitkin uidessani alkoi jokin uusi seikkailu siintääkin edessäni! Sinne siis! 

Tahdoin rakentaa itse uudet seikkailuni! Uuden tulevaisuuteni! Uudet muistot sinne jonnekin!

Ja niinpä puro jakautui kahtia ja valitsin suunnakseni sen, mikä ei ollut enää niin tuttua ja turvallista, vaan jännittävää, uutta, jotain, mistä olin haaveillutkin jo kauan!

Sadunhohtoinen maisema avautui edessäni ja päätin pysähtyä sinne lepäämään. 

Tänne voisin tehdä pesäni. Tänne voisin laskea kutuni. Tehdä muutaman pienen merenneitolapsen... 

WTF?! 

Haaveeni herätti kvaak-ääni, joka tuumasi, jotta höpsöjäsihän sinä nyt puhelet, Viltsu-neiti. Puistatus. Totta! Ankka oli oikeassa! Mä mitään kutemaan ala! 

Huilaushetki kuitenkin teki terää. Ihan selvästi olin saanut jonkin auringonpistoksen tai ylirasituksen. :) Näissä maisemissa oli hyvä huilatakin ihmis-silmiltä piilossa. 

Huilattuani hetken jatkoin matkaani. Uoma jakautui kahtia. Lähtisinkö minä uimaan helppoa uomaa pitkin vai hieman kapeampaa uomaa pitkin? Helpompi näytti olevan tylsä, kapea taas jännittävä... Helppo? Vaikea? Helppo? Vaikea? Valitsin helpomman reitin...

Mutta olinko sittenkin valinnut väärin? 

Helppo tie ei aina ole se paras tie! Sen sain kokea pian! Eteeni nimittäin tuli ylitsepääsemätön este! Joki oli kuivunut ja kanava, jossa nyt pärskyttelin, oli rehevöitynyt. Olin siis kala kuivalla maalla! 

Katselin hädissäni ympärilleni. Mites nyt, pyrstökäs, pääsisi jatkamaan matkaansa? Helppo reitti mukamas! Ja pah! 

Kirosin reitin, kirosin valintani ja kirosin koko sen pyrstöni, joka esti minua jatkamasta matkaani! JOS olisin ollut yhä ihminen, JOS olisin valinnut sen vähän vaikeamman reitin, JOS olisin tehnyt sitä ja tätä... 

Sitten tajusin, että ihan itse olin alunperinkin toivonut olevani merenneito, ihan itse olin kurkottanut kaivoon, ihan itse olin ahneuksissani halunnut seikkailla ja ihan itse olin helpommalla yrittänyt elämässäni päästä! Jossittelut sikseen! Niistä ei elämässä ole mitään iloa! Päinvastoin, mielipahaa vaan lisäävät!

Siispä katselin uusin silmin ympärilleni. Kivenkolosia pitkin pääsisin kiipeämään eteenpäin! Sinne siis! 

Ja aina kun vettä oli hieman, sain kiduksiini sieltä hörpittyä vettä. Matka jatkui, hitaasti, mutta varmasti. :)

Jahas... Labyrintti! Osmankäämien läpi ja sitten vasempaan? Oikealle...? Huoh! Elämä siis on valintoja! Elämässä valitaan vaikka ja mitä! Mutta usko pois, ihan kaikkea EI VOI ITSEKKÄÄN VALITA!Mutta tässä asiassa pystyin valitsemaan. Nimittäin mua alkoi yskittämään ja valitsin pysähtyä ja antaa yskän mennä ohi! Yskis, yskis, yskis... Plätsis. Kellahdin selälleni maahan silmät kiinni. Yskin silmät kiinni ja pärskin vettä sisuksistani. HÄH?! 

Avasin silmäni... Olin maassa ja näin vaan...

Kuusimajan! Missä ihmeessä tämä merenneito nyt oli?! 

Katsoin tarkemmin. Minulla ei ollut pyrstöä?! Ei kauniita tuuheita mustia hiuskiharoita! En ollut merenneito?! Olin likomärkä Viltsu ja makasin siinä kaivon vierellä  yskivänä?! HÄH?!

Murunen oli nostanut minut kaivosta ylös ja herätteli minua tajuihini. Hymyili kun katsoin häneen ja tuumasi, että olin ollut vähällä hukkua sinne kaivoon... Mutta onneksi hän oli pelastanut minut ajoissa. 

Just joo! Eli oliko koko merenneitoseikkailu vain houretta?! 

Katsoin ympärilleni. Joo-o. Enhän minä ollut edes lähimainkaan sitä kanavan reunaa, tai mitään muutakaan seikkailua! Satuilut sikseen! Nousin häpeissäni ylös, puistelin muka likaisia vaatteitani, kunnes katsoin käsiäni. Märät, pelkkää vettä. Just. :S Rutistelin enimpiä vesiä pois. Turhaa... 

Että semmosta. Viime kerralla sienet olivat saaneet minut kuvittelemaan olevani lintu, nyt jokin vesi oli virrannut lävitseni ja kuvittelin merenneitona uivani. HÄPEÄ! 

Pää painuksissa tallustin vaihtamaan kuivat vaatteet ylleni. Kotimatka alkakoon. 

Mietin siinä illan hämärtyessä, jotta viisaita se merenneito-minä oli kuitenkin puhellut. Jossittelusta, valinnoista ja sen sellaisista. Aloin hymyillä. Huomenna olisi uusi päivä. ;)