Back to the scene
Murhanhimoinen katse silmissäni, kenties jopa vihainen kiihko vallannut mieleni, hakkaan syvälle, syvemmälle ja kaivan ulos kaiken niin, että vaalea liha ja tummanpunainen, vielä juokseva neste roiskuvat ympäri keittiötä.
Olen aloittanut aamun kuin kuka tahansa keski-ikäinen kroonisista kivuista kärsivä nainen. Yrittänyt pyöriä sängyssä hionneissa lakanoissa edes hetken vielä, jotta jaksaisin valvotun yön jälkeen. Lopulta kello naksahtaa kahteentoista ja koen aikani tulleen ylösnousemukseen.
En tiedä, johtuiko se väsymyksestä, kivuista vai mistä, mutta yhtäkkiä minulla vain napsahtaa ja alan väkivaltaisen hakkaamisen. Vai johtuiko se siitä, etten ollut vielä saanut kahviani? En tiedä. En osaa edes katua vielä tekojani. Luulen, että katumus tulee adrenaliinin jälkeen.
Ensin yksi kohdistettu isku veitsellä keskelle, sitten raskaalla umpikivisellä morttelin palikalla päähän. Ei, en osaa edes nimetä sitä. Se vaan oli kätteni ulottuvilla, eikä aivoni rekisteröineet siinä mielentilassa mitään muuta. Ja kun ensimmäiset syvänpunaiset pisarat ovat levinneet huoneeseen ja valuvat putkin käsiäni, vaihdan kerran vielä tappovälinettä ja aloitan sen raivokkaan lopetusiskusarjani.
En tiedä, kauanko siinä meni, mutta lopulta kyyneleet valuivat punaisen nesteen kera kilpaa pitkin kasvojani. Pyyhin tahmeilla käsilläni ensimmäiset kyyneleet pois, mutta kun huomasin käsieni sotkeneen kasvonikin ja ympärilläni olevan taistelutanner punaisenaan, alkoi kyynelvirta tulvia jokena. Aiemmin kirkkaat kyyneleet olivat nyt kätteni vuoksi verenpunaiset, enkä se ollut minä, joka oli ottanut osumat..
En voinut ajatella mitään muuta, kuin että olin tässä sotkussa yksin ja toinen osapuoli oli vihdoin voitettu. Enää ei olisi kuin siivoaminen, todistusaineiston hävitys ja tunnustus. Ja kyllä.. se tuntui vihdoinkin hemmetin hyvältä! Katselin jopa punaista lammikkoa edessäni ja muistan ajatelleeni värin olevan jopa kaunis. Hämmästelinkin vielä, kuinka se vaaleaa puupintaa vasten näytti purppuraiselta...
Kuin horroksessa siivosin jälkiäni huomaten sen olevan mahdotonta kokonaan. Osa puun syistä oli imenyt punaisen nesteen itseensä kuin luullen sen olevan ainoa keino saattaa minut edesvastuuseen teostani. Niistin talouspaperin kulmaan nenäni ja yritin hieman vedellä siivota käsiäni ja kasvojanikin. Siinä etummaisten hiustenkin valuessa märkinä kasvoilleni aloin kahvin keiton, kuin mitään ei olisi tapahtunut koskaan. Granaattiomenan siemenet enää proteiinirahkan sekaan ja aamiainen oli valmis.
Toivottavasti sinun päiväsi on ihana.
Ajatuksia?
Tuntuuko sinusta koskaan samalta?
Olen aloittanut aamun kuin kuka tahansa keski-ikäinen kroonisista kivuista kärsivä nainen. Yrittänyt pyöriä sängyssä hionneissa lakanoissa edes hetken vielä, jotta jaksaisin valvotun yön jälkeen. Lopulta kello naksahtaa kahteentoista ja koen aikani tulleen ylösnousemukseen.
En tiedä, johtuiko se väsymyksestä, kivuista vai mistä, mutta yhtäkkiä minulla vain napsahtaa ja alan väkivaltaisen hakkaamisen. Vai johtuiko se siitä, etten ollut vielä saanut kahviani? En tiedä. En osaa edes katua vielä tekojani. Luulen, että katumus tulee adrenaliinin jälkeen.
Ensin yksi kohdistettu isku veitsellä keskelle, sitten raskaalla umpikivisellä morttelin palikalla päähän. Ei, en osaa edes nimetä sitä. Se vaan oli kätteni ulottuvilla, eikä aivoni rekisteröineet siinä mielentilassa mitään muuta. Ja kun ensimmäiset syvänpunaiset pisarat ovat levinneet huoneeseen ja valuvat putkin käsiäni, vaihdan kerran vielä tappovälinettä ja aloitan sen raivokkaan lopetusiskusarjani.
En tiedä, kauanko siinä meni, mutta lopulta kyyneleet valuivat punaisen nesteen kera kilpaa pitkin kasvojani. Pyyhin tahmeilla käsilläni ensimmäiset kyyneleet pois, mutta kun huomasin käsieni sotkeneen kasvonikin ja ympärilläni olevan taistelutanner punaisenaan, alkoi kyynelvirta tulvia jokena. Aiemmin kirkkaat kyyneleet olivat nyt kätteni vuoksi verenpunaiset, enkä se ollut minä, joka oli ottanut osumat..
En voinut ajatella mitään muuta, kuin että olin tässä sotkussa yksin ja toinen osapuoli oli vihdoin voitettu. Enää ei olisi kuin siivoaminen, todistusaineiston hävitys ja tunnustus. Ja kyllä.. se tuntui vihdoinkin hemmetin hyvältä! Katselin jopa punaista lammikkoa edessäni ja muistan ajatelleeni värin olevan jopa kaunis. Hämmästelinkin vielä, kuinka se vaaleaa puupintaa vasten näytti purppuraiselta...
Kuin horroksessa siivosin jälkiäni huomaten sen olevan mahdotonta kokonaan. Osa puun syistä oli imenyt punaisen nesteen itseensä kuin luullen sen olevan ainoa keino saattaa minut edesvastuuseen teostani. Niistin talouspaperin kulmaan nenäni ja yritin hieman vedellä siivota käsiäni ja kasvojanikin. Siinä etummaisten hiustenkin valuessa märkinä kasvoilleni aloin kahvin keiton, kuin mitään ei olisi tapahtunut koskaan. Granaattiomenan siemenet enää proteiinirahkan sekaan ja aamiainen oli valmis.
Toivottavasti sinun päiväsi on ihana.
Ajatuksia?
Tuntuuko sinusta koskaan samalta?
Kommentit