Megapostaus: Viikonlopun kuulumiset valokuvin/elämää ja kuolemaa

Nyt sen suuremmitta puheitta esittelen viikonlopun, tai lähinnä eilispäivän valokuvin. Kuvissa hieman tekstiä selventääkseen asioita.

Ulkoilua ihan kokonainen päivä. Maisemat mm. tätä ja tehtävä: Etsi kätkö jostakin tuolta! 

Päivä oli kaunis. vettä satoi vain pienen kuuron verran. Muuten lämmintä, aurinkoista, ihanaa. Itikoita ja paarmoja oli joissakin paikoin kiusaksi asti. ETONO-Puikko <3

Satumaisen kauniita puita, unieni rentouttavia taikametsiä, puiden halailua...

Mansikan kukkia, kypsymässä vielä osa mansikoista...

...Ja osa jo kypsiä. Sen kun vain poimittiin ja syötiin niitä. Pujotin mansikoita heinän korteenkin. Ihan kuin lapsenakin.

Tällä kertaa törmäsimme mitä ihmeellisimpiin geokätköihin. Toteutukset olivat vailla vertaansa. Yhtään ei osattu odottaa, mitä seuraavaksi! Kaiken kaikkiaan 11 kätköä löydettiin eilen! Yhteensä löydetty 313.

Maisemat olivat jylhät. Reunalle en uskaltanut edes mennä. Istahdimme aina välillä katselemaan maisemia. Näimme tuolla myös rouva Ruskosuohaukan, joka lähti kaartamaan ohitsemme viereisestä puun latvustosta. VALTAVA!

Huilitaukoja oli paljon. voimani eivät kestäneet enää edes samaa tahtia, kuin vaikkapa kuukausi sitten. Johtuu ihan siitä selän nivelsidevammasta. Onneksi mahdollisia huilipaikkoja oli yhtenään. Kaatuneita puun runkoja, kelottuneita kyhäyksiä, portaita, kiviä... 

...Mikäs tuolla ollessa! Maasto oli niin upea, että kiirettä ei saanut ollakkaan! Kapusin tuolle suurelle laakealle kivellekin katselemaan maisemia.

Lopulta laskeuduimme alas... alas.. Ihan niin alas, mitä sieltä kamalan korkealta olimme aiemmin katselleetkin. Ihan suon laitaan. Siellä oli viileämpää ja helpompaa hengittää.

Ihastelimme pitkin matkaa muurahaisten tekemiä valtateitä. Mielettömiä muurahaiskekoja ja suuria kansanvaelluksia järjestelmällisesti. Miten ne osasivatkaan mennä oikeaan suuntaan, oikeaan kekoon, oikeaa reittiä pitkin?! Ai juu, osataanhan mekin. ;) Uskomattoman upeaa oli katsoa niiden itsetekemiä polkuja. Sammalet painuneina niistä kohtaa. Kuva ei kerro koko totuutta.

Yhden lahonneen puun rungon kupeessa oli linnun plörö. Katselin kummissani, että mitä munia tai siemeniä siihen oli kertynyt kasa?! sitten huomasin, että ne "siemenet" liikkuvat! Kaikki nuo mustat pikkuiset ovat siis oikeita kovakuoriaisia! Tietääkö joku, mitä ne ovat nimeltään?! Kunnon parvi!

Tässä taas yksi niistä mielenkiintoisimmista ja huvittavimmista kätköistä! Kukkuluuruu! Hsss...Siellähän asuu joku!

Ja kun sen jokusen olimme jo hoksanneet, avasimme pöntön kannen ja TSUP! Taas joku!

Nauruksihan se meni. Ja sitten purkki käteen ja nimen kirjoituks... hetkinen! Tämä ei ole, mitä etsit! Jatka! Mitä ihmettä?!

Voin kertoa, että tovi etsittiin sitä oikeaa kätköä, ennenkuin löydettiin! Löydettiin kuitenkin ja naurut päälle, taaskin! 

Autohan meillä oli matkassa mukana, sillä alun perinkin ajoimme pois kotikunnasta, kauemmas. Kesäloman reissuja. :) Siispä ihan koko päivä ei ole pelkkää tarpomista ja kävelyä paikasta toiseen. Esim. tuo luontopolku jätettiin autolla taaksemme ja siirryttiin laavulle keskelle ei mitään.

Täällä se ainoa pieni vesikuuro sitten tuli, mutta ei ollenkaan huonoon aikaan eikä haitaksi. Laavu oli metsässä, ei vettä lähelläkään. Huomattiinkin sitten, että se oli kelkkailijoita varten laitettu sinne. Laavu oli niin siisti ja tilava, että sain tarvitsemani H-hetken: Makuuasentoon!

Totta kai retkiimme kuuluu nuotio ja ulkoruokinta. :) Ampiaisillakin oli laavulla pesä, mutta ne olivat meille kilttejä, joten mekin niille. Jossain kauempana kuului useita hälytysajoneuvoja menevän. Mietittiin, mitähän oli sattunut?

Takana oli huussi ja siellä asui pieni musta lepakko-herra. Siitä en saanut kuvaa. Enkä siitä Rouva Ruskosuonhaukastakaan, joka tuli tänekin meitä moikkaamaan. Tällä kertaa aivan katsekontaktiin puun oksalle ja heti sitten pois. Jestas mikä vaikuttava näky se olikaan! Ajatelkaas nyt, kun rouvan siipien väli menee toiselle metriä! 

Mustikat olivat jo kypsiä ja maukkaita. Pitääkin lähteä mustikoita poimimaan!

Jatkoimme matkaa. Kätköjen perässähän sitä. Seuraava etappi oli kirkon piha. Siellä sitä puskat rytisi, kun minä horjuvin askelin etsin sopivia kolosia vilahtaa aidan läpi...ja takaisin. tietämätön olisi saattanut ajatella nähdessään, että mikäs pulimumma sieltä pensaasta hoippuu tulla?! Minähän se vain olin! ;)

Vielä matkaa teimme uusiin maisemiin. Kuin paluu menneisyyteen. aikojen taakse! Heinäseipäitä tien poskessa, navettarakennuksia ja lehmiä, sitten tuli vastaamme tämä upea aita...

..Ja aidan sisäpuolella ikivanha hautausmaa! En yleensä välitä haudoista, mutta tässä oli sitä jotakin! Viimeisin haudattu on 1930 luvulta. Pääasiassa tänne haudattiin 1800-luvulla ihmisiä. 

Varaston koristeetkin olivat lakastuneet jo kauan kauan sitten. 

Hautamuistomerkit olivat puisia tai kivisiä ja erilaisia teräslaattojakin. Meillä oli mukava päivä aina iltaan saakka. Sitten vielä olisi ihan muutama kätkö katsomatta... Lähdimme matkaan kohti viimeisiä kätköjä ennen kotimatkalle lähtöä.

Saavuimme paikkaan, jossa kätkö olisi. Siellä vaan näkyi olevan myös satoja ihmisiä! Emmehän me sinne voi mennä kätkölle silloin! Sitten huomasimme paloautoja, poliiseja, ambulansseja, lehtimiehiä... Katse ulapalle ja siellä sukeltajien vene. Ihmisiä haastateltiin. Tiesimme, että tänne olivat hälytysajoneuvot tulleet. Satamaan. Juuri hetkeä aikaisemmin oli kolmen ihmisen elämä päättynyt. Vain yksi lapsi selvisi turmassa hengissä. Hänet pelastettiin pelastusliivien ansiosta. Vanhempansa ja veljensä menehtyivät. Se ei ollut kaunista katseltavaa tuossakaan vaiheessa. Niin äkkiä, niin yllättäen kaikki päättyi heiltä. Ilosta tulikin murhenäytelmä.

Annoimme pelastustyöntekijöille tilaa tehdä työnsä ilman meidän edessä oloa. Lähdimme pois, läheiselle sillalle, josta vielä näimme tuonne paikan päälle. Samalla voisimme vielä tarkistaa yhden kätkönkin. Ihan siinä lähellä. Se kätkö nyt kuitenkin jäi. Ajatukset olivat muualla, eikä kyllä olisi ihmisiltä päästykkään tällekkään kätkölle. Kun olimme siellä sillalla, katselimme alas sillan alapuolelle. Hiekkaranta, katiska siellä rannalla, osittain pohja vedessä. Se katiska ei ollut tyhjä! Näimme jo kaukaa yläpuolelta, että siellä oli sorsa! Ehkä jotain muutakin, elotonta? Kiireellä menimme alas sillalta autolle, autolla sille rantatielle ja rannalle ja yhtä ripeästi katiskalle! Se näky! Sorsaemo rypisteli väsyneenä katiskan vankina... mädäntyneitä kaloja ja mätänevä sorsan poikanen kuolleina siellä samassa! Saimme rauhoitettua emosorsan ja irrotin sen nokan katiskan reijästä. Emo rauhoittui ja selvästi ymmärsi, että vapautus olisi lähellä! Saimme sorsan mentävän reijän katiskaan ja pelastettua sen ressukan. Kuinka kauan se siellä olikaan ollut, ilman ruokaa, ilman suojaa kuumassa paahteessa, nähden oman poikasensa kuolevan ja mätänevän... tiedätkö, mä en vaan kestänyt enempää, vaan siinä vaiheessa, kun emosorsa oli vapaana, se vielä sanoi pari kertaa kvaak ja katosi vapauteen, minä purskahdin itkemään siinä rannalla. Kuinka kukaan voi tehdä niin, että jättää katiskan ansaksi sinne?! Merkkejä ei tietenkään ollut siinä! Luvaton peli! Varmaan jättänyt keväällä siihen, sitten vedet laskeneet? Miksi?! Miksi ei huolehdita pois niitä?! Olimme lähdössä pois ja näimme vielä rantatiellä yhden kuolleen poikasen. Mielessä kävi, oliko ilman emoa kuollut sinne? En tiedä.  Entä ne muut sitten? 

Iloinen päivä oli lopullisesti ohi. Aurinko paistoi kyllä yhä kirkkaasti taivaalla. Jotenkin vaan mieli oli maassa. 

Lossin kyydillä toisaalle, paluumatkalle kotiin. Loput kätköt jäivät löytymättä. No, mutta 11 sentään! Ennätyksemme yhdelle päivälle.

Punaisen valon syttyessä vihreäksi... selkämme takkse jäivät päivän kokemukset. Palasimme kotiin. Ei, en nukkunut hyvin yötäni. Mietin kuitenkin, että onneksi edes se emosorsa saatiin pelastettua.