Lapsuuden muistoja runoina

Lapsuusmuistoissa soisi kaikille ilmapalloja, saippuakuplia, kermakakkuja, prinsessa- ja ritari-leikkejä... Soisin jokaiselle lapselle naurua, keppihevosella ratsastamista ja paljon tasavertaisia kavereita. Aikuiset olisivat luotettavia ja turvallisia. Kuten eilenkin postasin, kaikkien lapsuus ei kuitenkaan ole sitä kaunista mummolassa olemista, kukkaketoja, hiekkalaatikossa leikkimistä ja purossa kaarnalaivan kuljettamista. Lapsuusmuistoissa voi olla hyvinkin vaikeita, kipeitä asioita. Lapsikin voi olla masentunut ja ahdistunut. Lapsi voi myös pahimmassa tapauksessa tehdä itselleen jotain, mitä ei kenellekkään koskaan soisi. Ihan vain siksi, ettei kestä tätä maailman julmuutta.

Tiedämme ne naurusilmäiset lapset, jotka lallattelevat pihakeinussa. Viattomia, naiiveja pienokaisia kukkamekoissa tai lippis väärinpäin päässä. Voi kuinka kaikki saisivat kokea sitä lapsen omaa ja lapsille tarkoitettua kasvua ja kehitystä. Luonnollisuutta. Puhtautta. Viatonta. Sitä, kun lapsi katsoo sinuun ja tiedät, ne silmät loistavat onnesta!

valokuvahaasteessa lapsuusmuistoja kaipailtiin. Tiedän ja toivon ainakin, että suurin osa tulisi kuvaamaan ja kirjoittamaan kauniita muistoja juuri mummolasta, isän polvella hyppyyttelystä, äidin rakkaudesta ja sisarusparvessa kasvamisesta.

Blogini lukijat tietänevät myös sen, ettei Viltsu kirjoita aina niitä kiiltokuvan kauniita asioita. Tälläkin kertaa aion ravistella lukijoita. Runo on omani, muttei kuitenkaan minun lapsuusmuistoani täysin. Olen saanut ihanan äidin. Kiitos siitä hänelle! Muistoissani kuitenkin on alkoholiakin. siispä voin samaistua osittain runooni. Kuitekin tämä runo on enemmänkin niiden lasten vuoksi kirjoitettu, joihin törmäsin työssäni.

Jos olisit edes hetken selvänä, että näkisit mitä menetät.
Kun lastensuojeluviranomaiset saapuvat ovellemme,
tartut pulloon kuin mitään ei olisi tapahtunut ja sanot minulle; 
"Nähdään!".
Minä tiedän, ettei me enää tavata. 
Sinulle rakkaampi on viina, kuin oma lapsesi!
Miksi äiti, miksi?
Et edes taistele minusta! 
taistelet vain uudesta pullosta...

Vaikka olet minua lyönyt ja ruokaa olen saanut silloin, kun 
muistit antaa, silti olet äitini, 
ja jaksan sinusta huolta kantaa!
Se sosiaalitäti sanoi, ettei se ole minun työtä, 
ja ymmärtäisin sen iän myötä, 
mutta minähän olen lapsesi ja rakastan sinua, äiti!

Minulla on nyt uusi koti.
Kivat aikuiset ja vieressä joki.
Silti odotan, että eräänä päivänä,
-sinä selvänä-,
haluat tavata minut.
Anteeksi äiti, jos olin paha lapsi ja
siksi minut hylkäsit.


Tottakai toivoisin, ettei kukaan koskaan joutuisi kokemaan pahaa, vääryyttä, tuskaa. Ettei tällaisia runoja syntyisi. Ettei ne olisi kenellekkään, koskaan, ikinä totta. Toivon sitä niin kovasti! Silti, niin totta. Niin jokapäiväistä, arkista, jossakin. Ihan täällä Suomessa. Meidän keskuudessamme. Piilossa ehkä, ehkä ei.

Antakaa lapsillenne turvallinen ja hyvä koti. antakaa aikaa, rajoja ja rakkautta. Kuunnelkaa ja olkaa läsnä! Lapsen ei kuulu olla yksin, tehdä itse ruokaa koulun jälkeen, kasvaa ilman vanhempiaan. Lapset kasvat nopeasti. Lapsuus on hetkessä ohi.

Haluan kirjoittaa vielä pari muutakin  runoa vielä... Sellaisia hieman kauniimpia... Jonkun toisen lapsuusmuistoja nekin ehkä? Kirjoitettu runoiksi, ei päiväkirjaksi.

Lumihiutale leijui maahan
ja auringonsäde teki siitä timantin.
Katselin ympärilleni ja huomasin,
Ystäväni, sinä se olitkin!
Ystävistä ihanin!


Hiljainen kuiskaus,
naurun purskahdus.
Purossa uiva kaarnalaiva.
Kiitos ystäväni,
että olet vierelläni
ja teet päivästäni aurinkoisen!

Ethän kopioi runojani! Kiitos!