Kosteikko, jossa karvaiset patukat viihtyvät

Viime viikonloppuna seikkailimme ihanassa auringonpaisteessa kätköreissuilla. Veden solina ja talitinttien voimistuva laulu sai tuntemaan luonnon henkiin heräämisen. Kevään taikuuden. Ja kylläpä se kevätpörri taisi meihin Murusen kanssa iskeä. Ainakin löytyi kosteikko, jossa ehdottomasti alkoi mielikuvitus laukata. 

Napsin kuvia pitkin päivää matkan varrelta. Nimenomaan heräävää luontoa, soljuvaa vettä. Aurinkoa. 

Rannat jo sulat ja jää paukkui korviin kumeasti. Näimme tässäkin rannassa ensin pelkkää jäätä, sitten kuului kova paukaus ja kohta ranta peittyi veteen. Ei, emme halua todellakaan jäälle! 

Onhan se uskomatonta, mutta totta, että tänä talvena emme käyneet jäällä kertaakaan. tuntui siltä, ettei ne vahvoja olleet koko talvena. Oli niin leutoa koko ajan. aikaisempina vuosina olemme käyneet kihlautumispaikallamme, järven jäällä, vielä huhtikuussakin. Mehän menimme pääsiäisenä kihloihin ja todellakin järven vahvoilla jäillä. ajatella, ettei meidän kihlapaikkaa ole enää koskaan olemassa. Sehän suli samana keväänä. :D 

Tuolla kosteikossa, jossa me nyt viime viikolla seikailimme, oli ranta täynnä ruskeita pystyssä törröttäviä patukiita, joista karvat vaan tursuilivat reunoilta. Joo-o... Kaksi kahelia liikkeellä ja juttu lensi. ;D Itseasiassa yksi bloggaajaystäväni tulee aina mieleemme näillä reissuilla, kun puhumme kosteikossa törröttävistä karvaisista patukiista, että jos kertoisin hänelle tarinoitamme, varmasti nauraisi ja varmasti hänelläkin juttu lentäisi samoin. :D Kuka hän on? Tunnistatko itsesi? ;)

Taivas oli sininen ekaa kertaa tänä keväänä. Pajunkissat pörhistelivät rintaansa ja lunta enää hyvin vähän paikka paikoin. En poiminut oksia. Jätin ne kasvamaan vielä. 

Löysimme erään kätkön läheisyydestä paikan, jossa halusimme pysähtyä huilaamaan ja nauttimaan eväistä. taas sula ranta ja se pauke jään alla. Hui. Jätimme kätköpurkkiin matkalaisenkin. Joskus sen joku tuolta samaiselta paikalta hakee itselleen. 

Auringonpaisteessa Murunen asetteli nuotioon syttöjä, minä sitten kasasin notskin muuten. Yhteistyöllä saamme hmeitä aikaiseksi ja kaikki toimimaan niinkuin pitääkin. Olemme kaksi erilaista ihmistä, mutta silti yhdessä yksi kokonaisuus. 

Aurinko.. ah, ihana aurinko! Savun tuoksu. Talitinttien laulu. Kupissa höyryävää juomaa... Kohta pääsemme paistamaan makkaraa... Voiko elämä olla näin ihanaa!? On se välillä!

Mieleeni tuli kerta, kun olimme olleet vastaavanlaisilla kallioilla ja olimme kiivenneet kallion päälle. Nautin maisemista, nautin ulkona olemisesta, nautin siitä, että jaksoin kulkea ja jaksoin siiheksi, että pääsin huilaamaan. Nautin siitä, että pystyin sen verran vielä tekemään ja sain liikuntaa. Liikkuminenhan on tärkeää ylläpitäessä lihaskuntoa ja mielen terveyttä. Hidastaa samalla kipujen pahentumista. Vuodepotilaaksi päätymistä. 

Muistin, kuinka olin innoissani kertonut siitä retkestä toisille ja ollut niin ylpeä itsestäni sen hetken. Että lähdin ulos, pääsin kallion laelle, pääsin vielä istuuduttuani ensin hetken, jatkamaan takaisin kotiinkin. 

Paluu maan pinnalle! Sain osakseni kateutta, syytöksiä, suoranaista v-tuilua! 

Kuinka voin väittää olevani sairas ja liikuntarajoitteinen, työkyvytön ja samalla kertoa kiipeilleeni kallioilla?! 

Onko kyseessä laiskuutta, saamattomuutta, kun toiset käyvät töissä ja minä vaan makoilen pitkään aamuun ja sitten lähden ulos nautiskelemaan luonnosta?! 

se yhden tai kahden ihmisen kommenttien tulva oli jotain niin odottamatonta, että hämmästyin, pahoitin todella mieleni ja surullisuus otti valtaansa hetkeksi. 

Kuinka kukaan saattoi olla niin ilkeä ja syyllistää minua siitä, että olin ollut ulkona, luonnossa?! Heitellä sellaista kommenttia, ettei sairaana saa olla edes ulkona?! Kukaan näistä henkilöistä ei kysynyt ensin, miten kalliolle pääsin, miten pitkä matka oli, miten yöni oli mennyt ta mitään muutakaan. Syyteltiin vain siitä, että elän yhteiskunnan elättinä. 

Samaan aikaan, kun olin itse ajatellut onnistuneeni ja tehneeni jotain kaunista ja kun annoin sitä pakollista liikettä kropalleni ja kerroin toisille positiivisesti asiasta, toiset tyrmäsivät minut kysymättä tarkennuksia. 

Ei sillä ollut mitään väliä, että olin valvonut kivuissa yön. Nukahtanut vasta aamusella ja nukkunut koko aikana ehkä 3-4 tuntia. Ei sillä ollut väliä, etten sairasta tarttuvaa tautia tai tautia, mikä pahenisi ulkona. vaatisi kokoaikaista lepoa. Heitä ei kiinnostanut kuulla, että menin kallion päälle polkua pitkin. En kiivennyt valjailla tai kyyryssä tai konttaamalla. Tai että polkua pitkin pääsi muutaman metrin matkalla sinne laelle. Yläkautta, ei alhaalta. 

Heitä ei kiinnostanut se, että olen joutunut luopumaan suuresta osaa elämästäni sairauteni vuoksi ja että minulle on äärettömän tärkeää se, etten menettäisi ihan heti vaikkapa kävelykykyäni enempää tai mielen terveyttäni. Tai toimivia käsiä, positiivista asennetta, onnistumisen iloa...

Silloin mietin, kuinka se ketään auttaisi, jos makaisin sängyssä? Silloinhan minä se elätti olisin! Nyt kuitenkin huolehdin itse itsestäni, pyrin pitämään mahdollisimman vähäisenä sairauskustannukset jne. Ja auttaisiko sekään, että jos en yöllä olisi nukkunut, enkä nukkuisi aamullakaan, koska sinunkin on noustava ylös töihin? Miten mikään tekemiseni itselleni on SINULLE avuksi? 

Toisinaan kateus tai katkeruus voi olla niin typerää, että en vaan käsitä! Kuinka kukaan voisi haluta vaihtaa kanssani paikkaa vain siksi, että voisi nukkua aamulla ja käydä ulkona?! 

Miksi eivät tee samoja asioita itse omassa elämässään, vaikka ovat terveitä?! Nuku yötä hyvin kokonaisuudessaan, eikä vasta aamulla ja mene vapaa-ajallaan ulos. Enhän minäkään voi joka päivä ulos mennä, kun kivut estävät sen! 

Nämä asiat tulvahtivat mieleeni tuolla nuotion äärellä. 

Annoin ajatusten tulla, mutta päästin ne myös kohta pois menemään. Menneet ovat menneitä. Ihmisissä on pahuutta, kateutta, katkeruutta. Ajattelemattomuutta. Tärkeintä on se, kuinka MINÄ toimin ja otan toiset ihmiset huomioon. Miten itse elän elämäni. En ainakaan anna toisten päättää puolestani, että jääppä sisälle märehtimään! 

Ja niin minä hörppäsin teekupista ison kulauksen ja aloin mussuttamaan suklaakeksiä.

Nuo keksit me saatiin telkkarivaihdossa. :) 

Siinä samalla kun aloin nauttia taas tästä hetkestä, vilkaisin jäälle vähän kauemmas. 

Mitä hitsiä?! Kaksi pilkkijää kävelivät meitä kohti, tai siis rantaa kohti... Toinen kävi kokeilemassa rannasta, josko sitä kautta pääsisivät pois, mutta palasi takaisin jäälle. Toista ei edes kiinnostanut kokeilla rantaa pitkin, vaan lampsi tulemaan jään poikki. 

Mua pelotti koko ajan, että he tipahtavat jäihin! Siinä sitä katseltiin ja toivottiin parasta. Jään paukkuessa ja auringon sulattaessa lisää järven pintaa. Katsoin rantaviivaa... Ehkä yhdessä kohtaa olisi jäätä, mistä pääsevät rantaan... Mutta kestääkö jää tänne saakka!?

Pilkkijät pääsivät rantaan jalat lipsuen. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis. Saatoin huokaista helpotuksesta ja alkaa makkaran paistoon. 

Turvallista sunnuntaita!