Fit fiu!
Kuinka voikaan yksi ainoa päivä muuttaa paljon asioita! Kuinka se yksi ainoa päivä voi mietityttää paljon, opettaa ja antaa. Se voi olla hyvin opettavainen yksi päivä. Se voi olla päivä, jonka seurauksena tunteet muuttuvat hyvin hyvin varmoiksi, levollisiksi ja helpottuneiksi. Kuin suurikin taakka olisi tipahtanut harteilta!
Haluan nyt ensin kertoa minun ja Murusen keskustelun... Senhän te taas haluatte lukeakin. ;) Ja tietysti tämä(kin) tarina sijoittuu meidän kietoutuneiden vartaloidemme vaakatasossa olemiseen. Kuinkas muutenkaan. ;)
Eilisiltana siis olimme sohvalla molemmat, puolimakaavassa asennossa. Kietoutuneet toisiimme, kuin nyt rakastavaiset toisiinsa kietoutuvat telkkarin äärelle. Vanha rohjake saatu pois, uusi pieni ja siro tilalla. Unelma, joka toteutunut. Euforia. Kosketan Murusen pehmeää ihoa. Antaa telkkarin olla taustalla. Näen vain rakkaani, ja tunnen vain hänen tuoksunsa ja pehmeytensä.
Ja herkkähipiäiset voivat jo varmaankin lopettaa lukemisen, sillä tämä tällainen aloitus ei voi tietää muuta kuin jotain hervottomuutta. Ehkä...
Makasin siis Murusen kainalossa kylkimakuulla ja samalla silittelin hänen reittään. Murusella on polvivammoja, joten hän ehdotti, että silittelisin, tai oikeastaan hieroisin hänen polveaan ja asetteli käteni jonnekin... tuumasin, ettei tämä paikka kyllä polvi enää ole, vaan alapää! Murunen purskahti nauruun ja ehdottaa, että "hiero sitten minua alapäästä"! Ok.. voin kertoa, että nauruksihan se meni! Kyseinen alapää sijaitsi polven alapuolella. Minä ja minun sanavalintani. :D
tätä tilannetta edelsi kuitenkin jokin ihan muu, kuin viaton polvitempaus. Nimittäin olin askartelemassa, ja kerrottakoon nyt, että olen tehnyt jopa postikortinkin, mutta en vaan vielä sitä voi esitellä täällä. DT-hommia, Dt-hommia... ;) Keskityin samalla miettimään runoja yhtä projektiani varten, kun takaani alkaa Murusen sanat iskeytyä aivoihini... En ymmärtänyt ensin yhtään mitään, mitä hän selitti, mutta kun pyysin toistamaan, kun en samalla runoile ja askartele, niin sanat kyllä tulivat hyvin selkeästi tajuntaani! "Voisitko ottaa munani käteesi ja hieroa sitä ja hangata kunnolla!?"
Katsoin Murusta silmiin ja kysyin, jotta mahtaako neito olla nyt ihan tosissaan, että hänellä munat ensinnäkin on?! hän kirkkain silmin nyökytteli ja tuumi, että on on, niskassa! Kokeile vaikka! Joo, halusinkin just munan käteeni ja hangata sitä vimmatusti... :D
Kyseinen muna oli jumittuneen lihaksen aikaansaama paukku niskassa. ;) että tällaiset lemmenleikit meillä.
Nyt siirrytään vakavampiin asioihin ja henkimaailmoihin.
Muistatko, kun vähän aikaa sitten kirjoitin unistani, että jotain hyvää taikka pahaa tulossa, jonka seurauksena joudun pohdiskelemaan itseäni ja elämääni, asenteitani ja ajatuksiani? Alussahan ihmettelin, mitä tulevan pitää, sillä en todellakaan keksinyt selitystä, mitä pitäisi pohtia. Minun tyylini on se, että ensin hetken mietin asiaa, sitten jos en keksi, annan asian olla. Jatkan normaalisti elämääni ja sitten kun asia taas on ajankohtaista, se on asia uusi ja käsittelen sen sitten uudestaan tietäen ja tiedostaen selitykset sille. Näin taas. En siis ole tässä viikkoja miettinyt päätäni puhki, vaan antanut ajan hoitaa hommansa. Olen kuitenkin itse itseni valtias ja minun tulee hallita kehoani ja mieltäni kokonaisuutena. Ei niin, että vaikkapa nyt jokin uni tai ajatus saisi minusta vallan.
Eilen oli se päivä, tai ilta, jolloin sain vastaukseni vihdoin! Sain vastauksia muutamiin muihinkin asioihin. Kiitos rakkaani. Nimittäin olenhan kertonut senkin, kuinka olen nuoruudessani kokenut mm. kuoleman ja siellä kuolemanrajakokemuksen. Olen kertonut kokeneeni muitakin tapahtumia, joiden uskon liittyvän jollain tapaa tuonpuoleiseen. Vaikkapa nyt ihmeparantumiseni tai viestit edesmenneiltä rakkailtani. aihe on ollut minulle kuitenkin jollain tapaa pyhä siinä mielessä, etten ole uskaltanut alkaa lukemaan tai etsimään lisätietoa muiden kokemuksista. Tai ihan alussa luin pari kirjoitusta, mutta ne olivat niitä tapauksia, joissa leikkaussalin pöydältä irtaannutaan kattoon. Nämä tapaukset saivat minut lopettamaan selvittämistyöni ja ajattelemaan, että JOS minun kokemani olivat totta, ne olivat niin erilaiset muiden kanssa, että se jo hämmentää. Mutta JOS kokemukseni olisivat olleet aivojen tuottamaa hallusinaatiota, olisiko se tieto sitten hyvä asia vai olisiko parempi elää siinä uskossa, että kuolema ei olisikaan kuolema, vaan uuden alku? Kyllähän kerroin tarinaani, mutten selvittänyt enää enempää, oliko muilla samoja kokemuksia kanssani.
Kerran eräs tuttavani kertoi syöpäleikkauksen yhteydessä hetkellisesti kuolleensa ja hänenkin kokemuksensa olivat nimenomaan katossa leijumista. Itsestä irtaantumista. Miksi? Miksi minun kokemukseni oli niin erilainen?!
Olen myös kertonut unistani, joita olen nähnyt aivan pienestä lapsesta lähtien. Niin kauan kuin vaan muistan. Ne ovat sijoittuneet kaukaiseen maahan, kylään, jonka tiedän olevan olemassa. Olen ottanut selvää aikuisiällä niistä paikoista, niistä tapahtumista siellä maassa. Kaikki se on totta, mitä unissani olen aina nähnyt. Niissä unissa olen lapsi ja kuolen. Tapahtumat sijoittuvat 60-luvun loppupuolelle, eli ennen kuin olen syntynyt tähän elämääni. Olen ollut varma siitä, että uneni ovat näyttäneet minulle edellisen elämäni. Palasen siitä.
Eilen illalla Murunen vinkkasi että telkkarista tulee inhimillinen tekijä jossa puhutaan kuolemanrajatapauksista. Jos haluan, tiedän, että se tulee nyt. Ja minähän katsoin sen hiljaisuudessani.
Kuuntelin ohjelmaa tarkasti ja kokemuksia ja määritelmiä, ajatuksia ja tuntemuksia. Hyvänen aika, kuinka selvää kaikki nyt oli!
Ohjelmassa kerrottiin, ettei maailmalla oltu tutkittu kovin tarkasti, tai ainakaan suomessa ei ole tiedossa tutkimustuloksia siitä, minkälaisia kokemuksia ihmisillä on muualla maapallolla. Lähinnä länsimaalaisten kokemuksia JA Intian kokemuksia. Se, mitä länsimaalaisten sanotaan kokeneen, on nimenomaan se katossa leijuminen ja irtaantumisen tunne omasta kehosta. Intialaiset ovat kokeneet täysin samanlaiset kokemukset, kuin minulla!!!
Hämmentävää on myös se, että samalla, kun tajusin, että sain juuri varmuuden sille, että kokemani todellakin on todellista ja samanlaista kuin muillakin jossain kaukana, tajusin senkin, että ne unet, joita siis näin jo ennen luku-ja kirjoitustaitojani tai mitään kiinnostumistani mihinkään muuhun, kuin äidinmaitoon ja nukkeihin, ne samat kokemukset unissani sijoittuvat Intiasta katsottuna naapurivaltioon! Ei ihan rajanaapuriin, mutta meren kapoisammasta välistä sinne pääsee hyvin! Sain varmuuden jo tietämälleni asialle, eli että henkisyys on suurempi kokonaisuus ja kaikki liittyy kaikkeen. Uneni menneestä liittyy kuolemanrajatapauksiini ja kaikki se, mitä tässä elämässä olen, on kaikki yhteydessä kaikkeen ympärilläni. Ei siihen ole oikeanlaisia sanoja kertomaan, mitä tarkoitan. Se tunne, varmuus, huojentuminen, helpotus... Olen ollut oikeassa. En ole yksin! Asiat eivät olekkaan ristiriidassa, vaan olen yhtä jonkin suuremman kanssa. Voin olla ulkoisesti valkoihoinen tyttönen ja silti ymmärtää sen, miksi sisimpäni on jotain ihan muuta.
Itsepohdiskelu on pohdittu ja selkeys omiin arvoihin saatu. Alan hahmottaa sitä kokonaisuutta, mitä olen miettinytkin. Että jokin on ohjaamassa meitä. Jokin, mille ei ole nimeä. Se jokin on valtavan suuri asia. Ei, en minä ole uskonnollinen, mutta henkinen kylläkin. Se on eri asia.
Tätä kaikkea kuvaa vain yksi ainoa asia: FIT FIU!
Mitähän kuvun alla onkaan?! Piilossa. Tuntemattomassa.
Haluan nyt ensin kertoa minun ja Murusen keskustelun... Senhän te taas haluatte lukeakin. ;) Ja tietysti tämä(kin) tarina sijoittuu meidän kietoutuneiden vartaloidemme vaakatasossa olemiseen. Kuinkas muutenkaan. ;)
Eilisiltana siis olimme sohvalla molemmat, puolimakaavassa asennossa. Kietoutuneet toisiimme, kuin nyt rakastavaiset toisiinsa kietoutuvat telkkarin äärelle. Vanha rohjake saatu pois, uusi pieni ja siro tilalla. Unelma, joka toteutunut. Euforia. Kosketan Murusen pehmeää ihoa. Antaa telkkarin olla taustalla. Näen vain rakkaani, ja tunnen vain hänen tuoksunsa ja pehmeytensä.
Ja herkkähipiäiset voivat jo varmaankin lopettaa lukemisen, sillä tämä tällainen aloitus ei voi tietää muuta kuin jotain hervottomuutta. Ehkä...
Makasin siis Murusen kainalossa kylkimakuulla ja samalla silittelin hänen reittään. Murusella on polvivammoja, joten hän ehdotti, että silittelisin, tai oikeastaan hieroisin hänen polveaan ja asetteli käteni jonnekin... tuumasin, ettei tämä paikka kyllä polvi enää ole, vaan alapää! Murunen purskahti nauruun ja ehdottaa, että "hiero sitten minua alapäästä"! Ok.. voin kertoa, että nauruksihan se meni! Kyseinen alapää sijaitsi polven alapuolella. Minä ja minun sanavalintani. :D
tätä tilannetta edelsi kuitenkin jokin ihan muu, kuin viaton polvitempaus. Nimittäin olin askartelemassa, ja kerrottakoon nyt, että olen tehnyt jopa postikortinkin, mutta en vaan vielä sitä voi esitellä täällä. DT-hommia, Dt-hommia... ;) Keskityin samalla miettimään runoja yhtä projektiani varten, kun takaani alkaa Murusen sanat iskeytyä aivoihini... En ymmärtänyt ensin yhtään mitään, mitä hän selitti, mutta kun pyysin toistamaan, kun en samalla runoile ja askartele, niin sanat kyllä tulivat hyvin selkeästi tajuntaani! "Voisitko ottaa munani käteesi ja hieroa sitä ja hangata kunnolla!?"
Katsoin Murusta silmiin ja kysyin, jotta mahtaako neito olla nyt ihan tosissaan, että hänellä munat ensinnäkin on?! hän kirkkain silmin nyökytteli ja tuumi, että on on, niskassa! Kokeile vaikka! Joo, halusinkin just munan käteeni ja hangata sitä vimmatusti... :D
Kyseinen muna oli jumittuneen lihaksen aikaansaama paukku niskassa. ;) että tällaiset lemmenleikit meillä.
Voimme kuvitella kuvun alle omia uskomuksiamme.
Pullaa, piirakoita, kakkuja... Vain kupu itse tietää, mitä se kätkee sisälleen. Tällä kertaa se oli Naan-leipää.
Nyt siirrytään vakavampiin asioihin ja henkimaailmoihin.
Muistatko, kun vähän aikaa sitten kirjoitin unistani, että jotain hyvää taikka pahaa tulossa, jonka seurauksena joudun pohdiskelemaan itseäni ja elämääni, asenteitani ja ajatuksiani? Alussahan ihmettelin, mitä tulevan pitää, sillä en todellakaan keksinyt selitystä, mitä pitäisi pohtia. Minun tyylini on se, että ensin hetken mietin asiaa, sitten jos en keksi, annan asian olla. Jatkan normaalisti elämääni ja sitten kun asia taas on ajankohtaista, se on asia uusi ja käsittelen sen sitten uudestaan tietäen ja tiedostaen selitykset sille. Näin taas. En siis ole tässä viikkoja miettinyt päätäni puhki, vaan antanut ajan hoitaa hommansa. Olen kuitenkin itse itseni valtias ja minun tulee hallita kehoani ja mieltäni kokonaisuutena. Ei niin, että vaikkapa nyt jokin uni tai ajatus saisi minusta vallan.
Eilen oli se päivä, tai ilta, jolloin sain vastaukseni vihdoin! Sain vastauksia muutamiin muihinkin asioihin. Kiitos rakkaani. Nimittäin olenhan kertonut senkin, kuinka olen nuoruudessani kokenut mm. kuoleman ja siellä kuolemanrajakokemuksen. Olen kertonut kokeneeni muitakin tapahtumia, joiden uskon liittyvän jollain tapaa tuonpuoleiseen. Vaikkapa nyt ihmeparantumiseni tai viestit edesmenneiltä rakkailtani. aihe on ollut minulle kuitenkin jollain tapaa pyhä siinä mielessä, etten ole uskaltanut alkaa lukemaan tai etsimään lisätietoa muiden kokemuksista. Tai ihan alussa luin pari kirjoitusta, mutta ne olivat niitä tapauksia, joissa leikkaussalin pöydältä irtaannutaan kattoon. Nämä tapaukset saivat minut lopettamaan selvittämistyöni ja ajattelemaan, että JOS minun kokemani olivat totta, ne olivat niin erilaiset muiden kanssa, että se jo hämmentää. Mutta JOS kokemukseni olisivat olleet aivojen tuottamaa hallusinaatiota, olisiko se tieto sitten hyvä asia vai olisiko parempi elää siinä uskossa, että kuolema ei olisikaan kuolema, vaan uuden alku? Kyllähän kerroin tarinaani, mutten selvittänyt enää enempää, oliko muilla samoja kokemuksia kanssani.
Kerran eräs tuttavani kertoi syöpäleikkauksen yhteydessä hetkellisesti kuolleensa ja hänenkin kokemuksensa olivat nimenomaan katossa leijumista. Itsestä irtaantumista. Miksi? Miksi minun kokemukseni oli niin erilainen?!
Olen myös kertonut unistani, joita olen nähnyt aivan pienestä lapsesta lähtien. Niin kauan kuin vaan muistan. Ne ovat sijoittuneet kaukaiseen maahan, kylään, jonka tiedän olevan olemassa. Olen ottanut selvää aikuisiällä niistä paikoista, niistä tapahtumista siellä maassa. Kaikki se on totta, mitä unissani olen aina nähnyt. Niissä unissa olen lapsi ja kuolen. Tapahtumat sijoittuvat 60-luvun loppupuolelle, eli ennen kuin olen syntynyt tähän elämääni. Olen ollut varma siitä, että uneni ovat näyttäneet minulle edellisen elämäni. Palasen siitä.
Eilen illalla Murunen vinkkasi että telkkarista tulee inhimillinen tekijä jossa puhutaan kuolemanrajatapauksista. Jos haluan, tiedän, että se tulee nyt. Ja minähän katsoin sen hiljaisuudessani.
Kuuntelin ohjelmaa tarkasti ja kokemuksia ja määritelmiä, ajatuksia ja tuntemuksia. Hyvänen aika, kuinka selvää kaikki nyt oli!
Ohjelmassa kerrottiin, ettei maailmalla oltu tutkittu kovin tarkasti, tai ainakaan suomessa ei ole tiedossa tutkimustuloksia siitä, minkälaisia kokemuksia ihmisillä on muualla maapallolla. Lähinnä länsimaalaisten kokemuksia JA Intian kokemuksia. Se, mitä länsimaalaisten sanotaan kokeneen, on nimenomaan se katossa leijuminen ja irtaantumisen tunne omasta kehosta. Intialaiset ovat kokeneet täysin samanlaiset kokemukset, kuin minulla!!!
Hämmentävää on myös se, että samalla, kun tajusin, että sain juuri varmuuden sille, että kokemani todellakin on todellista ja samanlaista kuin muillakin jossain kaukana, tajusin senkin, että ne unet, joita siis näin jo ennen luku-ja kirjoitustaitojani tai mitään kiinnostumistani mihinkään muuhun, kuin äidinmaitoon ja nukkeihin, ne samat kokemukset unissani sijoittuvat Intiasta katsottuna naapurivaltioon! Ei ihan rajanaapuriin, mutta meren kapoisammasta välistä sinne pääsee hyvin! Sain varmuuden jo tietämälleni asialle, eli että henkisyys on suurempi kokonaisuus ja kaikki liittyy kaikkeen. Uneni menneestä liittyy kuolemanrajatapauksiini ja kaikki se, mitä tässä elämässä olen, on kaikki yhteydessä kaikkeen ympärilläni. Ei siihen ole oikeanlaisia sanoja kertomaan, mitä tarkoitan. Se tunne, varmuus, huojentuminen, helpotus... Olen ollut oikeassa. En ole yksin! Asiat eivät olekkaan ristiriidassa, vaan olen yhtä jonkin suuremman kanssa. Voin olla ulkoisesti valkoihoinen tyttönen ja silti ymmärtää sen, miksi sisimpäni on jotain ihan muuta.
Itsepohdiskelu on pohdittu ja selkeys omiin arvoihin saatu. Alan hahmottaa sitä kokonaisuutta, mitä olen miettinytkin. Että jokin on ohjaamassa meitä. Jokin, mille ei ole nimeä. Se jokin on valtavan suuri asia. Ei, en minä ole uskonnollinen, mutta henkinen kylläkin. Se on eri asia.
Tätä kaikkea kuvaa vain yksi ainoa asia: FIT FIU!
Kommentit