Keväinen henkäys ja epäonnistuneet kuvat

Aina ei valokuvat onnistu. Tulee liikaa varjoja, valoisuutta, liian tumma tausta, tärähtää liikaa... Tämän bloggauksen kuvat ovat nimenomaan näitä epäonnistuneita otoksia. 

kuvassa hiillos

Keväinen aurinko luo säteitään jo lämpimästi ikkunan läpi huoneistoon. Pölykoiria vilistää lattioilla, harmaa seitin ohut matto kaappien päällä ja ikkunoissa. Istahdan hetkeksi parvekkeen tuolille, suljen silmäni ja annan lämmön ja valon täyttää sydämeni ja mieleni. Ajatukseni pölyhahtuvista siirtyy kauniimpiin asioihin keväässä. 

Mieleeni tulvahtavat edelliskesien kauneimmat muistot. Samoin järven ulapalla laineiden liplatus veneen kylkeä vasten ottaessani aurinkoa täydessä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Jostain saattaa lokin kirkaisu kantautua korviini, jostain kalan hento molskahdus saalistaessaan ötököitä veden pinnalta. Nautin elämästäni siinä hetkessä. 

Muistoistani tulvahtelee parveketuolin lämpimässä myös kesäpäivä unelmiemme kesämökkireissulta viime kesänä. Suuri saalistajamme oli vielä silloin elossa ja nautti elämänsä parhaimmat viime hetket kanssamme. Rakas menehtyi kuukauden päästä. Ne muistot kesältä kuitenkin saavat yhä hymyn huulilleni, vaikka samalla kirpaise suuri suru ja ikävä rinnasta. Vuosi on tehnyt tehtävänsä ja antanut rauhan sisimpääni. Luvan hymyilläkin. 

Partsin alta kulkee lapsi äitinsä kanssa ohi. Lapsi kiukuttelee ja lällättelee äidilleen. Hyvä jos vielä oikeasti osaa puhua kunnolla. Vaippahousu. Äitinsä maanittelee lasta luokseen. "Tule tänne, etkö tulisi, tulisit nyt" Samalla lapsi juoksee muutaman askeleen äitiään edellä koko ajan karkuun, äiti kädet ojossa perästä. Katselen heitä hetken ja tuhahdan mielessäni; "Älä anna sen lapsen pompottaa itseäsi! Pysähdy ja sano topakasti, Nyt lähdetään kotiin! Ja jollei tule, lähde itse kävelemään kotia kohti! Kyllä se lapsi oppii siihen, että toteltava on, tai jää yksin. Onhan oppinut tuollaiseen jahtaus-leikkiinkin". Katselen vielä hetken kilpajuoksua ja suljen taas silmäni. Tehkööt miten tekee. En puutu toisten kasvatusmetodeihin. 

Kuvassa Puijontorni

 Palaan ajatuksissani tähän hetkeen. Mielessäni pyörii tuhat ja yksi asiaa. Sekamelskassa on mukana niin hyviä asioita, kuin mieltä painaviakin asioita. Haluaisin olla aina iloinen ja positiivinen, mutta välillä ne ikävyydet vaan tuppaavat nousta pintaan ja silloin ne on pakko käsitellä pois.

Mietin ainaista päänsärkyäni, hartiajomotusta ja kurkkukipua. tunnistan kipujen olevan yhteydessä toisiinsa jollakin tavalla. Säteilykipua hartioissa ja päässä. Kurkkua koskee aina, kun lääkitys alkaa vähentyä verestä. Miksi? Mitään ei näy suun kautta. Onko jotain vakavempaa? Pitäisikö käydä lääkärissä vai olla käymättä? Onko lääkkeet ärsyttäneet nieluani? Voiko siellä olla syöpä? Kaikenlaiset ajatukset tulvahtavat päähäni hyökyaallon lailla. Minä vihaan lääkärissäkäyntejä, joten en halua mennä sinne turhan päiten valittamaan. Haluan odottaa ja katsoa tilanteen kehittymistä. Muistelen, milloin kurkkuuni alkoi sattua ekaa kertaa... Muistikuvissani pääsen viime syksylle saakka. Alku talveen? Niin tai näin, kyllä se tästä...

Pakotan ajatukseni muihin asioihin. En halua lietsoa itseeni turhaa hysteriaa. Olen todella väsynyt monien valvottujen öiden vuoksi. Eilen illalla sain nukutuksi päikkärit ja hieman päätäni selkeämmäksi. Ajatukset hakeutuvat takaisin kevääseen ja kauniisiin ajatuksiin.

Koskakohan ikkunan taakse pihapuuhun tulevat pesijät ja tekevät poikaset? Tuleekohan ne vanhaan pesään vai onko tuo hylätty kokonaan? Olisi niin mukava seurata uuden elämän alkamista ja kehittymistä partsin ikkunan takaa ihan katse-etäisyydeltä.

Olemme istuttaneet kukkiakin kasvamaan ja niiden pienten ihmeiden, uuden elämän versot ovat jo nostaneet päänsä. On niin upeaa ja käsittämätöntä, kuinka kuka tahansa meistä voi synnyttää uuden elämän maailmaan. Vaikka sitten kukkasen muodossa.

hiillos, jossa liekkejä

Kun silmäni ovat kiinni, näen vain kirkkaanpunaisia välähdyksiä. Naurattaa ajatus siitä, että silmät kiinni tuijotan omia silmäluomiani, eikä näky ole mitenkään kaunis. Samassa ajatus livahtaa taas raiteiltaan ja huomaan ajattelevani ihmisiä, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka toisia tulisi kohdella. 

Kuinka kukaan voi olla niin itsekäs ja kiero ja oman etunsa tavoittelija, että käyttää toisia hyväksi? Millainen ihminen käyttää hyväksi vähävaraista tai muuten heikompaa yksilöä? En tietenkään ymmärrä minkäänlaista hyväksikäyttöä. Olipa rikkaalta tai keltä tahansa viety omaisuutta tai mitä vaan, mutta jotenkin vielä se, että vähempiosaiselta viedään oamisuutta, jätetään velat maksamatta tai höykyytetään muuten tekemään asioita itsensä puolesta. Mitä sellaisen ihmisen päässä liikkuu?! 

Alan voida pahoin pelkästä mielipahasta, joten nousen istumaan pystympään aurinkotuolissa. Katselen hetken pihalle ja näen lumien sulaneen lähes kokonaan pois. Maa on hiekkapölyn peitossa. Ei kannata pestä ikkunoita vielä. Olen armollinen itselleni ja lupaan, ettei minun tarvitse stressata pölyjen takia. Pyyhin ne sitten, kun jaksan ja olen paremmassa kunnossa. Nyt en jaksa. Olen vaan niin väsynyt, kivulias ja voimaton. 

Annan kevään auringon vielä hyväillä mieltäni ja hymyilen. Pian, hyvin pian voisin nähdä ensimmäisten kukkasten puhkeavan kukkaan pihallakin. Puissa silmujen kurkistelevan ihmeissään maailmaa. Oravien talvipeitteen vaihtuvan ruskeaan. 

Kävelen sisälle ja aloitan askartelemaan atc-kortteja. Tulossa taas huhtikuu ja sen tiimoilta tehtävä jonkin verran tietynvärisiä kortteja, tietyiltä kirjaimilta. ;) 

Kevätpäiväinen tervehdys. Kellot on siirretty jo oikeaan aikaan.