Positiivisesti negatiivinen varaus?

Mark Twain sanoi joskus kauan sitten, että:

Kahdenkymmenen vuoden päästä tulet olemaan 

surullisempi niiden asioiden vuoksi joita et tehnyt 
kuin niiden jotka teit. Irrota siis paalusolmut. 
Purjehdi ulos turvasatamasta. Hae pasaatituulet 

purjeisiisi. Tutki. Unelmoi. Löydä.

Tiedätkö, että se, mitä suustasi ulos päästät, kertoo sinusta sen, mitä sinä olet. Emme aina tule ajatelleeksi näinkin yksinkertaista, pientä asiaa. Kuitenkin totta se on. Kun kerrot positiivisiä asioita, kaunista, onnellista ja hyvää, sinua pidetään positiivisenä ja onnellisena, kenties onnekkaanakin ihmisenä.

Jos taas haukut toisia, syyttelet, olet naama norsun... hmm.. ryppyisellä asialla, sinua pidetään nyrpeänä narisijana, haukkujana ja syyttelijänä.

Jos taas etsit elämästäsi ja ympäristöstäsi aina ja kaikkialta epäkohtia ja virheitä, ihmiset alkavat ajatella, että olet ihminen, joka etsimällä etsii virheitä, hakeutuu paikkoihin, joissa voisi valittaa ja valittaa kaikesta valittamisen ilosta. Et sinä sillä paranna maailmaa, vaan pilaat oman maineesikin. Onko muka elämäntehtäväsi etsiä epäkohtia muualta?
 Eikö itsessäsi olisi korjattavaa ihan ensinnäkin?
Tai kun nariset toisista, oletko itse yhtään sen parempi?

Ei kaikkien tarvitse iloita ja nauraa päivästä toiseen. Meillä jokaisella on huonot hetkemme ja on surut ja murheet. Perus-minäkin voi olla totisempi, kuin toisen. Voimme kuitenkin miettiä sitä, mikä on järkevää ja mikä ei. Mitä kannattaa sanoa ja mikä jättää sanomatta. Onko nyt ihan välttämättömyys yrittää muuttaa kanssaelävät ihmiset töissä, naapurustossa, koulussa, suvussa, ystäväpiirissä, samassa kylässä....

 missä tahansa, juuri samanlaiseksi, kuin sinä itse olet? 

Vai voisiko se muutos lähteä sinusta itsestäsi? 

Suvaitsevammaksi?

 Avoimemmaksi? 

Ymmärtäväisemmäksi ja kenties vielä kärsivällisemmäksi? 

Voisitko hetkiseksi pysähtyä ja asettua sen toisen henkilön asemiin?

Voiko positiivisesti olla negatiivinen? 

Ihan vaan ilopilleri, joka valittaa kaikesta?

 Kunnon kaveri, joka solvaa koko ajan itseään ja muitakin?

Hmm. No, tavallaan jokainen.

En väitä, että olisin jotenkin parempi muita. En väitä olevani iloisempi, onnellisempi tai edes tekeväni asioita oikein. Minullakin on omat heikkouteni, teen virheitä ja opettelen vasta elämään ja elämisen taidon. Veikkaanpa kuitenkin, että olen tyytyväisempi tilanteeseeni, kuin moni muu olisi minun kengissäni.

Miksi? 

Miksi niin luulen? 

Koska olen oppinut hyväksymään asioita, antamaan anteeksi vaikken unohtaisi. 

Koska olen pystynyt jatkamaan elämääni kaikesta huolimatta. 

Koska haluan olla voittaja, enkä luovuttaa elämmäni muille ja hävitä. 

Koska olen päättänyt iloita asioista joita minulla on ja joita voin katsella, kokea ja kuulla, enkä vaivu itsesääliin, katkeruuteen tai syyttelyyn. Enkä anna periksi. 

Minun on vain jatkettava vaikka kokisin kuinka joidenkin asioiden olevan lannistavia ja epäoikeudenmukaisia. Ei kukaan minun vuokseni toimi koskaan niin paljoa, kuin minä itse!

 Se on tosi! 

Kukaan ei kuntouta minua ellen itse tee sitä. Kukaan ei elä elämääni, ellen itse elä. Kukaan ei elä kanssani niin kauaa kuin minä itse, aamusta iltaan, AINA! 

Ja kaikki kivut, muistot, tuntemukset, vaivat ja voivotukset, kaikki se on minussa ja minua, mutta voitanko mitään, jos alan vaipua alaspäin? 

Voivotella ja valittaa? 

Ketä se auttaa? 

Työnnän sillä vain toisetkin kauemmaksi. Olisin yksin. Ja sekö olisi hyvä?

 En usko.

Tämä on minun blogini, minun elämäni. Kirjoitan siis itsestäni ja siitä, miten minä toimin. Minun tehtävänäni ei ole yrittää muuttaa sinua. Voin vain kertoa oman tarinani ja keinoni selviytyä elämästä. Tai onko se edes oikea sana?

 Kaikkihan me loppupelissä lähdetään täältä...
Mutta kuitenkin.

Kerron sen, millä itse olen saanut voimaa, kuinka selvitä tilanteista, joissa ahdistaa ja on paha olla. Elämän tivolista.

Elämä on minulle oppikoulu, matka ja kokemus. Se on tunteiden myllerrystä, maailmojen kohtaamista ja erilaisuuden hyväksymistä.

Uskon kuitenkin myös siihen, että meitä kaikkia tarkkailee jokin suurempi. En tiedä mikä se on tai millä nimellä sanoisin. En usko mihinkään tiettyyn asiaan. Koin vaan taas kerran sen, että asioilla on tapana järjestyä. 

Kerron siitä sitten nyt.

Minulla on käytössä sairauteni takia vahvat kipulääkkeet. On ihan perus 800mg.n buranaakin, mutta myös kodeiiniä ja buprenorfiiniä. Tässä pari kuukautta sitten sain vialliset laastarit tuota vahvinta lääkettä ja kokonaisen kuukauden olin siis vajaalla lääkityksellä. Vaikkakin sain osittain sitä lääkettä, silti annostus oli liian alhainen ja kivut lisääntyivät todella hankaliksi. Voin siis sanoa kokemuksella tuonkin perusteella, että ilman tätä lääketrioa en selviäisi kotona.

Nyt sitten olemme Muruseni kanssa pohtineet, miten rahoittaa huomispäivän uusi satsi laastareitani? Ei mitään halpaa lystiä. Vajaa 100€ - Kelan korvaus neljästä laastarista. 

Tuntui niin turhauttavalta jo, kun rahaa ei olisi ja jostainhan se on tingittävä, koska molemmat tiedämme, mitä seuraa, jos en saa lääkkeitäni. hmm.. 

Vuokrasta pois?

 Emmekö menisi lapseni palaveriin, jossa hänen tulevaisuuden suunnitelmat päätetään? Huh huh... 

Mutta kuinkas kävikään?

 Juuri tänä aamuna katsoin tililleni, ja siellä ne rahta ovat! Juuri sen verran, että saan ostettua laastarit! Kiitos kahdelle ihanalle ihmiselle, jotka tietämättään tekivät tilaukset juuri oikeaan aikaan ja maksoivat ajallaan! 

Juuri tästä syystä saan hakea lääkkeeni tänään!

Mahtavaa! 

Ja meitäkö ei jokin korkeampi tarkkailisi? ;)

Juon kahvini ja lähden. kaunista, joskin sateista tätä päivää!

Viltsu

P.s. vaikket osaisikaan askarrella, osaat varmaankin ommella,leipoa tai piirtää?
Runoilla?
Tehdä jotain käsillä?

Tule mukaan KÄSILLÄ TEKEVIEN Inspis-haasteeseen! (Ei pelkästään askartelijoiden!).