vit** positiivinen aamu!

Tänään mietin kovastikin asioita, joita harvemmin tulee tätä nykyä ajateltua. Positiivisuuden rajoja. Milloin jaksaa olla positiivinen, missä asioissa ja milloin se raja ylittyy ja alkaa kiukuttaa, harmittaa ihan liikaa tai suoraan sanottuna sapettaa?!

Aamulla en millään saanut silmiäni auki. Väsymys piti pintansa ja loppupelissä heräsinkin vasta puoli 12. Jalat olivat kuin eri paria. Selkä jäykistynyt ja tuntui siltä, että hoipertelen kuin humalassa. Mietin jo tovin, lähteekö jalat alta vai vetristyykö ne tästä. Onnekseni oireilu alkoi pikkuhiljaa kadota.

Tuo tilanne sai minut muistelemaan aikaa, jolloin olin leikkauksessa. Tai sitä ennen ja jälkeen tilannetta. Minullehan hehkutettiin, kuinka leikkaus olisi minua auttava, sairaalassa saisin olla kunnes toivun ja sen jälkeen vuodeosastolle, jos en kotona pärjäisi. Kaiken piti olla kunnossa. Ja sossukin kävi leikkausta edeltävänä iltana juttelemassa ja tarjosi mahdollisiin ongelmiin apuaan. Häneen voisin luottaa! Kaiken piti olla vimpan päälle selvää!

Leikkaus tuli. Sovittiin Murusen kanssa, että tulee töistä suoraan luokseni osastolle. Leikkaus loppuisi puoleen päivään mennessä. Olin heräämössä vielä neljän maissa! Kukaan ei käynyt sanomassa Muruselle, miten leikkaus meni, olenko kunnossa, miksi viivytys! Ja siitä se paha olo alkoikin!

 Hoitajat eivät meinanneet uskoa, että kivut ovat helvetillisiä! ja että se kipu nousee äärimmäisyyksiinsä 3 minuutissa! Sinä aikana nopeammat saivat annettua opiaatit suoneen, annettua suuhun lääkkeet ajallaan ja autettua minua. Mutta joka ikinen kerta, kun osastolle tuli uusi hoitaja, joka ei ollut kokenut vielä minun tilannettani, piti katsoa hänellä ensin, olenko tosissani, puhuuko Murunen totta puolestani. Ja hoitaja vaihtui aika tiuhaan! Kolme minuuttia ja huusin kurkkuni täydestä! Sen jälkeen silmissä pimeni ja hiivuin jonnekin, en tiedä minne.

Muistan tilanteita, joissa kuulin jostain mustasta pimeydestä jonkun huutavan täyttä huutoa, raastavaa suoraa huutoa. Sitten tunsin nipistyksen olkavarressani ja kohta tajusin, että minä se huusin ja minulla oli happiviikset ja hoitaja piikin kanssa vierelläni, Murunen kylmien kääreiden kanssa toisella puolen. Jälkeenpäinkin itkettää muistella noita pelottavia ja tuskaisia hetkiä!

Sitten oli eräs rasistinen hoitaja! Hän arvasi, että olimme Murusen kanssa pari, koska kuka muukaan istuisi vuoteeni vieressä joka päivä useita tunteja, pyyhkisi otsaani, hakisi vettä, auttaisi niin vilpittömästi. Ja piti kädestäni kiinni, jotta nukahtaisin. Siinä kaikki. Ei kukaan sen enempää tuossa tilassa edes ajattelisi! Mutta ilmeisesti tämä hoitaja ajatteli, että kutemaanhan siinä aletaan? Herranen aika!

Hän ei hymyillyt, hän ei auttanut. Toi lääkkeet minulle selän taakse yöllä ja ilmoitti ovelta poistuessaan, että siellä ne ovat. Ota itse! Ja minulla kivuissa ja siinä tilassa meni vähintäänkin puoli tuntia kääntää kylkeä niin, että saisin ne lääkkeet! Ja itkin jokainen kerta!

Kun ekaa kertaa nousin tuettuna seisomaan, se jo itsessään sattui! Sitten tämä hoitaja tulee taakseni ja "kompastuu" verhoon, joka ylettyi polven yläpuolelle! Hän "kompastui ja horjahti" suoraan vauhdilla siihen leikkaushaavaani tönäisten! Silmissä sumeni, kaaduin ja olin sängyllä. Toiset ihmeissään, mitä tapahtui. "minä horjahdin", kuului hoitajalta.

Sitten oli opiskelija, joka nosti jalkojani suoraan makuuasentoon, hoitaja huutaa, etten saa mennä selälleni, etten halvaannu. Hoitaja piti kainaloistani kiinni, opiskelija jaloista. Kumpikin käänsi eri suuntaan enkä voinut tehdä mitään. Huusin vaan, että ei jaloista saa kiertää! Mutta minähän ne syyt sain niskoilleni. Vaikea tapaus. Kuka olisi ollut hiljaa, jos on mahdollista estää halvaantuminen!? Onneksi sain jotenkin voimaa jalkoihin edes hieman, ettei sattunut peruuttamatonta.

Kun minulle sanottiin, että pääsisin kotiin aikaisintaan olikohan se nyt tiistaina, oletin niin, että sitä ennen harjoitellaan portaita, selvitetään jatkohoito, kuntoutus ja se vuodeosastopaikka. Muistaakseni maanantaina lääkäri ilmoittikin, että kotiin pääsen. 
KOTIIN!? Ei minnekkään vuodeosastolle, ei apuvälineitä sairaalalta...
Ja kyytikin olisi itse hommattava!

Aloin vaatia osastopaikkaa. Turhaan.
Et saa! Ei ole järjestetty sitä ennen leikkausta!
Vaikka siitä nimenomaan puhuttiin niin?! Ok, mennään kotiin, mutta kannettuna. Mulla on portaat, ei hissiä!
Ei käy!
Entä apuvälineet? 
Hommaa itse! 
Miten mä pääsen sinne kotiin, kun en ole kävellyt edes ilman kävelypöytää?( Sellaista vekotinta, missä nojaan kainaloista siihen ja hipsuttelen menemään.Fysioterapeutit antoivat minulle siksi ajaksi, kunnes sauvoilla harjoittelisimme portaita.)

Eihän siitä tullut mitään! Pelkäsin ihan hirvittävästi kotiutusta! Kysyinkin hoitajalta, että jäänkö mä talvipakkaseen ulos, jos en pääse portaita kotiin?
Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs; Niinhän siinä sitten käy!

Vaadin ja vaadin kantomiehiä avuksi, ja lopulta sain, hampaat irvessä hoitajien suunnalta! Ambulansseja oli peräti kaksin kappalein saatilla. Pääsin kotiin.
Sillä välin Murunen oli hakenut apuvälineet, puolen tunnin aikana, kun ilmoitin, että tulen kotiin. Puoli tuntia myöhemmin apuvälinelainaamo olisi ollut kiinni! Matkat siihen, just ja just pääsi sinne sisälle ja sai hankittua tarpeelliset välineet. Kiitos apuvälinelainaamolle, jossa kerrottiin, mitä tulisin tarvitsemaan!

Sinä aikana myös soitti pomolleen, että enpäs tulekkaan töihin tänään enkä koko viikkoon. Palkaton lomaviikko. Kuinka monen pomo antaisi jäädä viikon lomalle noin nopealla varoitusajalla?! Kiitos hänelle! Eli kotiin paluuni teki myös viikon palkkapussiin loven.

Mutta yksin en olisi selviytynyt. 

• En päässyt sängystä yksin ylös,
•  en vessareissuja, 
• en olisi saanut ruokaa,
•  en puettua... 

Ja olin kotiutuskuntoinen!?

Kuntoutusta en saanut. Minun todettiin toipuvan hyvin. Mutta 2 kuukauden jälkeen toipuminen lakkasi tai hidastui todella radikaalisti. Leikkaus onnistui kuulemma täysin. Mutta silti olen työkyvytön. Se taistelu onkin sitten uusi tarina.
Mutta tuota leikkausaikaa mietin aamulla.

Palataan tähän päivään. Suihkun jälkeen kerkesin juuri ja juuri pukea, hiukset vielä märät ja pystyssä, kun ovikello soi. Posti toi sisälle asti tuomisensa ja kivahan se vain oli.
Avaan paketin. Suihkugeeliä koko paketissa. Jokainen tuote vaahtosi, sormeni samoin niitä pois nostaessa. Ja ei kun pesemään uusia tuotteitani. Korkki oli rikki ja sen arvata saattaa, miten kävi. Pakkaus ei ehkä paras mahdollinen noille tuotteille; Paperipussi.

Seuraavaksi kasa mainoksia, joo, ihan kivoja kaikkia, jos olisikin varaa. No, saahan sitä haaveilla...

Rahat, jotka sain synttärilahjaksi, menevät ihan huomaamattani busseihin yms. mutta tietenkin hyvähän se on, että rahaa on siihen sellaiseen, eikä tarvitse miettiä, että mistäs ne repäiseisin.
 Äh.. Otetaan tuo vuokranantajan kirje...

Olen vuokranantajan kanssa sopinut jo viime kuussa, että maksan pikkurästiä kuukausittain. Eka erä olisi tässä kuussa, kunhan rahaa saisin. Kertoi vielä, että saan silti kuukausittain muikkarin, josta näen sen hetkisen tilanteeni. Tottahan toki ymmärrän sen. Eli todennäköisesti tässä kuoressa olisi juuri se muikkari.

Avasin kuoren huolettomana ja katsoin sen sisälle. Häätövaroitus maksamattomasta maksusta! Aikaa 7 vuorokautta! 
Siis häh?! Eihän tässä näin pitänyt käydä?!

Hätääntyneenä viestiä muruselle, että mitä mä teen?! Eihän hän nyt voinut tietenkään töistä sitä huomata ja ottaa yhteyttä. Mutta minkäs teet, kun hätä iskee?! Kohta rauhoituin ja soitin vuokranantajalle. Mikä se oikeastaan on häädön syynä, koska jo sovittu asia piti olla selvä??
Sieltä ilmoitettiin, että virkailijan olisi pitänyt kertoa, että 2.9. pitää olla maksettu se eka erä, eikä kuun aikana. No, eihän se minun vikani ole, jos virkailija mokaa?!
On se! Jollen saa tämän viikon aikana maksettua noin 700 euroa, häätöuhka on todellinen.
Sit alkoi vielä empiä, ettei se jo sovittu erä edes riittäisi jatkossakaan.
Haistakoon nyt jo kukkakedon! 
Riittihän se, kun otti laskimen käteensä!
Jokatapauksessa asia  saatiin sovittua, ettei ihan heti se häätöuhka olisi päällä, ja saadaan me Murusen tili juuri H-hetkellä, eli uhka poistuu kokonaan. Mutta tämä tällainen säätö ei ole mielestäni asiallista! Minä pyysin sopimusta, tehtiin se ja silti minua säikytellään näin?!


Seuraavaksi kissa oksensi matolle. Ja kun aloin mattoa puhdistaa, kuului toinen oksennusääni. Tälläkertaa onneksi lattialle. Mattopyykki siis oli edessä. Ja lattian puhdistus. Ihan vaan sitä normaalia karvamössöä, mutta matosta se ei ilman pesua pois lähde. Sehän on selvää.

Seuraava päin persuuksia menevä asia?
Odotan!

Että kuinka paljon voikaan yhteen aamuun mahtua asioita, joiden jälkeenkin pitäisi etsiä positiivisia tuntemuksia? Juu, voisihan olla huonomminkin. Asioita ei voisi sopia, rahaa ei olisi tulossa, muistot olisivat vieläkin pahempia, oma tilani olisi pahentunut ja jalat menneet kokonaan alta.... 
Jep jep.

Kaurapuurokin jäähtyi ihan kökköseksi tuon kaiken aikana. :P
Taidan ottaa kupin kahvia ja yrittää rauhoittua.
Huokaista syvään ja laittaa taustalle soimaan Jesse Kaikurantaa tai kenties Adam Lambertia?

Nauttikaa te siitä tylsästä ja tasaisesta elämästänne! Se on kuulkaas paljon parempaa, kuin tämä meikäläisen kituutus ja kärvistely!

Viltsu