Pyyhitään lattiaa kissalla tai kerran elämässä kamelinvarpaita!?

kortti meni jo

On aamuyö. Takana on 1+2 tuntia sikiunta. Sen lisäksi ikuisuudelta tuntuvaa valvetta ja äänekästä asentojen etsimistä. Paikallaan hiljaa makaamista, ettei sattuisi kovempaa ja lopulta kylkimakuulla hiljaisuudessa puutuvat jäseneni jotka ovat patjan ja minun välissä.

Lasken tunteja herätyskellon soittoon ja aamulääkkeiden ottoon. Katselen pimeydessä hiljaa hiipuvia fosforitähtiä makuuhuoneen katossa. Mietin, olenko yksi niistä fosforitähdistä? Nukahdanko uneen vielä tänä yönä, kuten ne tähdet nukahtavat? sammuvat yksi kerrallaan, hitaasti sulkien fosforisilmänsä. Antavat pimeyden syödä viimeisenkin valon huoneesta. Pimeys syö myös minun valoni, mutta eri tavalla...

Vilkuilen kelloa tunnin välein. Viisareita en voi seurata digitaalisesta kellosta ja seinäkellosta niitä en näe pimeyden suojista. En voi siis nukahtaa hypnoottiseen viisareiden kiertomatkaan. Pimeyden suojissa kulkevat sekunnit, minuutit, tunnit...

Pimeys suojaa, pimeys verhoaa syliinsä asioita. Myös valvetta ja hiljaista huokausta.

Kissa nukkuu ja näkee unta. Se päästelee suustaan pienen pieniä naukaisuja. Murunen tuhisee vieressäni. Yritän taas vaihtaa asentoa niin hiiren hiljaa, kuinvain kivuliaan vartaloni kanssa voin. Jännittyneenä, tuskanhiki pinnassa. Sänky narahtaa joka sentin matkalta. Ja se matka on pitkä, uuvuttava matka kyljeltä selinmakuulle, jalat koukussa. Koko selkä tuntuu olevan tulessa. Soittakaa palokunta!

Vihdoin aamu saapuu ja voin aloittaa arjen pyörittämisen. Päivärutiinit. Valoisan arjen elämisen. Vihdoin voin hymyillä peilikuvalleni pakkelikerroksen lävitse. Voin esittää yli-innokasta ja pirteää. Valehdella itselleni olevani täynnä elinvoimaa ja energiaa. Ketä minä yritän huijata!?

Olen onnekas, etten tarvitse mennä töihin väsymyksen uuvuttamana ja yhä kivuliaana. Ylipirteä valeminuuteni kertoo pian, että voimani ovat lopussa. Onnekkaampi olisin terveenä, töissä, kaikilla rutiininomaisilla mausteilla. Mutta kun en ole terve, niin en ole. Minun on katsottava uudestaan peilikuvaani ja sanottava, ettei minun tarvitse esittää muuta, kuin olen! Ettei tarvitse yrittää enempää, kuin mihin kykenen. Että olen tarkoituksella sairaslomalla ja sen vuoksi minulla on tarkoitus myös olla itselleni suopea. Kaikkea ei tarvitse voida, pystyä, pitää, olla...

Peilistä katsoo kalpean harmaa minä. Jos olisi voimia edes meikata, laittaa hiukset, pukea kauniiksi. Jos olisi voimia olla kaunis. Tänään en vain löydä sisäisiä voimavarojani laittautumiseen. Tänään olen väsynyt ja heikko ihminen. Tänään elämäni on tosi-tv:tä. Olen joutunut tahtomattani Survivor with pain-kisaan. Olen kisassa ainoa jäsen tässä paikassa ja samalla olen sekä voittaja että häviäjä.

Välillä minusta tuntuu siltä, että voisin ihan hyvin vaipua jonnekin missä ei ole valokatkaisiaa. Jonnekin, missä surkuttelisin elämääni. Sinne, missä olisi lupa sanoa, että olen menettänyt kaiken merkityksellisen. ettei kukaan keskeyttäisi minua ja sanoisi, että onhan sinulla perhe, koti, harrastukset... 

Sinne, missä saisin itkeä pahan oloni pois. Itkeä sitä, ettei minulla ole oikeutta terveyteen. Ei sosiaaliseen elämään. Ei liikkumisen vapauteen. Ei siihen, että olisin pirteä, eloisa, naurava, huoliteltu oma itseni joka kävisi shoppailemassa ja joisi cappucinon kahvilassa. Että olisi kaikkea sitä tavallista, eikä tätä epänormaalia, sairasta, uuvuttavaa... 

Että saisin olla itsesäälissä hetken.

Alan bloggaamaan... Se asia, joka pitää päiväni rutiinissa. 

Antaa minulle sosiaalisuutta. 

Työstää sisintäni ja pistää miettimään, puhuttelemaan itseänikin. Myöntämään sen tosiasian, etten ole täydellisyyttä lähimainkaan.

 Että olen heikkokin ihminen, vaikkakin samalla sisukas taistelija. 

Keinoni etsiä niitä selviytymiskeinoja jaksamiseen. 

Keinoni olla hyödyllinen.
Ja niin minä kirjoitan ja kirjoitan ja löydän valon pimeyden keskelle. Unohdan säälimiseni ja nostan päätäni. Ja kun olen kirjoittanut ja lisännyt kuvia ja saanut kommenttiakin vielä, minä kävelen kylppäriin, otan kajalin käteeni ja piirrän silmät päähäni. Kampaan hiukseni ja vedän ne ponnarille. Sellaiselle pikkumyyn hassutupsulle, mikä ei kiristä liikaa. 

Minä keitän kahvit ja juon keksin kera. 

Hymy ilmestyy salakavalasti kasvoilleni. 

Olen taas aurinkoinen oma itseni.

Kaivan komerosta siivousvälineet ja pyyhin lattian. Liina ei tahdo pysyä lastassa. Lasta, joka on ihan tavallinen kylppärin lattian kuivaaja. 

Onneksi minulla on apulainen, joka auttaa. 

Rakas leijonani <3

Vielä pölyt pois Turkin tulijaisistani. 

Kaikki kamelinvarpaat puhtaina ja kiiltävinä. 

Nyt jo alkaa naurattaa! 

Ja niin bloggaus sai taas minut voimaan paremmin.

Kiitos, kun jaksoit lukea! 

Kiitos kun kommentoit! 

Kiitos, että olet olemassa!

Kerran elämässä tulisi keittää jättiläiskattilallinen spagettia ja tomaattikastiketta, istua mukavasti television ääreen, syödä ja katsoa hyvä elokuva. 

Lisään tämän kuvan siihen kirjoitukseeni, jossa ohje pekoni-pastalle.