Ikäkriisi

Hörpin aamun ensimmäistä kahviani. Kapselista suoraan koneen läpi kuppiin. Maito vaahdottuu siinä samalla kevyesti, mutta enempää maitovaahtoa en ala nyt laittamaan. Ajatukset harhailevat jossain ihan muualla, kuin kahvissa tai aamupalan teossa. Nimittäin kohta on taas se aika vuodesta, kun minulla on syntymäpäivät. Ei, ei ihan ensi viikolla tai seuraavallakaan. Olkaa nyt ihan rauhassa ja lukekaa loppuun saakka. Vielä ei kannata alkaa kortteja väsäämään tai onnea toivottamaan. 

Mietin vanhenemista ja ikäkriisiä. Jos puhutaan aikuisuudesta ja siitä ajasta, kun muistan synttäreistäni kuulleen "otan osaa" tai muuta negatiivistä, niin ei ihan tarvitse sinne lapsuuden synttärikekkereihin palata. Tosin ne olivat ihan kivoja...

Itseasiassa 18vuotis-synttäreiden pitäisi olla jotenkin ikimuistoisia, mutta minä en niistä muista mitään! Ei, en ollut kännissä enkä muissakaan aineissa, vaan mietin ja mietin, mutta tuskinpa me sitä sen ihmeemmin juhlittiin? Vai liekkö sitten se kerta, kun menin raflaan bändiä katsomaan ja toivoen toivoin, että papereita olisi kysytty?! Se sen täytyy olla! Mutta ei, en ryypännyt silti. En ole koskaan kokenut tarvetta humalahakuisuuteen. Paitsi kerran! Se liittyy ulkohuussin tyhjennykseen, mutta se on tarina toinen. Niin ja eivät kysyneet papereita raflassakaan. Pyh. 

Känneistähän tässä nyt ei muutenkaan ole kyse, vaan ikäkriisistä. Liekkö sitten jotain iän tuomaa haperoutta, että asiat sinkoilevat mieleeni  ja sitten pois? No, palataan siis kriisiin... HÄH?

Niin joo, eli kun olin täyttämässä 20 vuotta, kuulin eka kerran sanan ikäkriisi. Minulle tuumattiin, että nyt se tulee, ikäkriisi. Kysyin, mikä se sellainen on ja miksi se tulee? Minua peloteltiin kauheilla möröillä. Kuinka ahdistun, kuinka elämä loppuu siihen, kuinka rupsahdan ja löydän harmaita hiuksia päästäni ja ensimmäiset rypyt... Mitä hel***ä?! 

No, täytin 20vuotta ja hyvinhän se meni. Kriisiä ei vastaani tullut. Ennemminkin mietin äidiksi tulemista. Ja kohta pieni siemen kasvoikin sisälläni ja se jos mikä oli ihanaa aikaa! Siitäkin huolimatta, että riskiraskaus ja pelko per**ssä, kuinka se päättyy. Onnellisesti päättyi. Sairaalassa olo masensi, mutta kotona kaikki oli hyvin. 

En tiedä... Ehkä minun ikäkriisini sitten oli siinä 20 ja 30 ikävuoden välillä, koska masennuin, ahdistuin ja koin jonkin sisäisen kasvamisenkin. Irtaannuin kaikesta tutusta ja turvallisesta ja päätin, että sekä minun, lapseni että lapsen isän täytyy saada elää normaalia elämää ja olla onnellisia! Mietin, että olemme vielä nuoria ja meillä voisi olla mahdollisuus niin paljon enempään, kuin voisimme yhdessä olla. En minä sitä varsinaisesti ikäkriisinä silloin ottanut, mutta ehkä se sitten sitä oli? 

Eikä noita isoja asioita yhdessä yössä päätetty edes. Useampi vuosi siinä meni, että päädyimme eri teille. 

Joka tapauksessa 30vuoden lähestyessä se taas alkoi. Minulle suorastaan vannottiin, että kriisi iskee! Se tulee ja kovaa! Ne harmaat hiukset ja rypyt... Kuoleman pelko ja tieto siitä, että todellakin kaksikymppisyys on taakse jäänyttä. Tulen romahtamaan ja tulen kokemaan vaikka ja mitä hirveää!

 Joku kertoi itse joutuneensa psykiatriseen laitokseen kolmenkympin kriisin vuoksi, joku kertoi itkeneensä pari viikkoa ja joku kertoi käyneensä muuten vaan henkisen katastrofin. Joku oli aloittanut siitä hiustenvärjäys-jatkumonsa.  Voi hurjaa! Minä aloin odottaa sitä mullistavaa tapahtumaa!

Kun täytin 30 vuotta, katsoin peilistä kasvojani, etsin hiuksistani harmaita ja yritin ilmeillä ja eleillä saada kriisiä aikaan. Vääntelehdin ja kääntelehdin, kirosin peilikuvaani ja sitten taas hymyilin, mutta ei. Mitään ei tapahtunut! Missä se kriisi oikein oli?! Miltä se näytti? Missä se vaani?

Minut oli siis petetty! En saanut lähetettä sairaalaan enkä saanut syytä ostaa hiusväriä tai ryppyrasvoja. Tai oikeastaan sainhan ryppyrasvaa synttärilahjaksi. Se ei itseasiassa ollut ollenkaan hassumpaa, sillä ihmisillä on pikkusen väärä käsitys ryppyrasvoista. Niitä pitäisi käyttää jo ennen ryppyjä, eikä ryppyjen tultua. No, joka tapauksessa jälleen ikäkriisi-vouhotus oli turhaa. 

Miksi mä luulen, että mun "kriisit" tulevat aina viiveellä, sillä sitten 30 ja 40 vuoden välillä koin taas valaistumisen ja päätin irrottaa kahleeni minua ahdistaneesta suhteesta. Ei, en minä sitäkään ikäkriisiksi tunnistanut, mutta se koko touhu siinä suhteessa oli niin suurta kriisiä, että ei vaihtoehtoja paljoakaan ollut. Mietin, jotta elämä tai kuolema ja valitsin sen eloisamman version. 

Tiedätkös, ratkaisuni on ollut todellakin tyydyttävä ja katumuksen häivääkään ei ole ollut. En siis oikeastaan usko ikäkriisiksi sitä(kään). Ehkä se on enemmänkin ollut kohdallani iän tuomaa järkeä ja uskallusta. Sitä, että uskallan elää ihan itselleni ja tehdä vaikeita ratkaisuja. Huomata, että kun on aikansa päätä hakannut seinään, voi lakata hakkaamasta ja huomata, ettei päähän enää koske niin kovaa. Noin niinkuin kuvaannollisesti sanottuna. 

Kyllä mä uskon niin, että elämässäni on ollut niin valtavia kriisejä ilman ikäkriisiäkin, ettei mulle sellaista tule ihan heti. Olen jo hyvin varhaisessa vaiheessa ymmärtänyt elämän tärkeyden ja sen, mikä elämässä itsessään on tärkeää. Kuin myös sen, ettei ikää ja aikaa voi pysäyttää ja että voimme joko nauttia jokaisesta hetkestä, jokaisesta ikäkaudesta ja vuodesta tai sitten ahdistua ja masentua ja voivotella ja huokailla. Ehkä se sitten menee niin, että jos ei ole kokenut suuria kriisejä muuten, ikä on se suurin murhe? Minulle se ei sitä kuitenkaan ole. 

40, 50, 60 vuotta... Kriisin mahdollisuuksia olisi ollut ja olisi mahdollista tulla. Mutta onko se niin pakollista?!

Mietin, kuinka nopeasti tämä aika on mennytkään. Oikeastaan aiemmin se meni hitaasti. Todella hitaasti ja tuntui, kuin aika pysähtyisi suorastaan. Ei kulkenut eteenpäin, vaikka kuinka toivoinkin... Mutta nyt, kun asiat ovat hyvin, olen onnellinen ja rakastunut ja elän ilman suuria kriisejä, (huolia on, totta kai ja isojakin välillä, muttei ne ole kriisejä) niin aika lentää! 

VIUUUUH. sinne meni taas yksi hetki! Yksi vuosi. ajanjakso elämästäni!

Ei, kriisiä ei ole vieläkään. En pelkää kuolemaa, vaikken sitä enää tänä päivänä myöskään odota. En pelkää ryppyyntyväni, sillä minulla on jo pitemmän aikaa näkynyt elämä kasvoiltanikin. Harmaita hiuksia ei vielä ole, mutta kun ne tulevat, ne tulevat sitten. Joskus olen huomannut etsiväni, joko löytyisi harmaita, mutta pettyneenä huokaissut, että ei se harmaa ollut tuokaan, vaan vaaleampi muita. Minullahan on luonnostaan raidalliset hiukset. Tulkoot, milloin tulevat.

Mä luulen, että luonto tekee kohdallani tehtävänsä. Antaa elää hyvää elämää ilman ikäkriisejä ja sitten kun ikää on sen verran, ettei enää tee mieli tuopista vetää pirtelöä, sitten menee muisti sillai, etten tiedosta kuolevani kohta. Ja sitten en osaa kriiseillä sen takia. Näin mä luulen. Ja te, jotka nyt ajattelette, että onpa Viltsu naiivi jos luulee, että vain vanhat kuolevat, niin juu, niinhän mä luulen. ;) Nimimerkillä kuoleman rajoilta palannut jo muutaman kerran. sanotaan nyt vaikka niin sitten, että toivon niin.

Kuolemasta en kuitenkaan puhu sen enempää, koska ei sekään aiheeseen nyt enempää kuulu. Ikäkriisi on muutakin, kuin vain kuolemista henkisesti tai fyysisesti. Puhutaan siis siitä, mitä kaikkea se voi olla! Tai itseasiassa en mä voi sitä sanoa, koska en tiedä! 

Kuten olen monet kerrat kertonut, kirjoitan asioista suoraan ja kirjoitan vaikeitakin asioita ja herättelen MINUN omista asioistani teitäkin. Siitä, mitä olen menneisyydessä kohdannut tai nähnyt, kuullut, elänyt. Mutta ikäkriisistä en tiedä sen enempää, joten kuinka voisin kertoa siitä jotain konkreettista?! En mä tän enempää ala toisten kertomaa kertoilla. 

 Kyllähän se niin on, että kriisejä olen kokenut ja niistä selvinnyt. Sitä arvostaa asioita eri tavalla ja sitä tiedostaa eri tavalla, mikä on suurempi murhe maailmassa, kuin ikä. Tai ettei ikää tosiaankaan voi pysäyttää ja so what? Ei tarvitsekkaan. Olisi kamalaa, jos olisin jarruttanut vuosia elämästäni, jos se olisi mahdollista, enkä eläisi tässä ja nyt! Hui kamalaa! Ja mitä kaikkea minullakin on vielä tulossa?! En tiedä, mutta paljon parempaa, kuin vaikkapa 4 vuotta sitten. Ei tässä kriiseille ole tilaa.

Olen toki kasvanut ihmisenä ja ajatuksetkin muuttuneet vuosien saatossa. Kaipaan nimenomaan rauhallisia koti-iltoja, puolison kanssa kahden oloa, syliä mihin käpertyä ja istuskella siellä suolla vaikkapa. Ei mitään postauksen alun kännijuttuja. Kännijutut kokeilin toki ja tiedän, mitä se on, että en ole jäänyt siitäkään paitsi.

Yksi sellainen asia, mitä tässä olen huomannut, on se, etten enää jaksa katsoa sellaisia ihmisiä, jotka aiheuttavat mielipahaa. Aiemmin olin hyvinkin kärsivällinen ja suorastaan naurettavan sinisilmäinen ja kyllä mua käytettiin hyväksikin mennen tullen. annoin ihmisten purnata ja valittaa ja motkottaa ja näyttää hapanta naamaa. Nyt en kertakaikkiaan jaksa katsoa sellaista touhua. Jos ei elämässä ole mitään muuta kuin ainaista valittamista kaikesta, niin en minä sille sitten mitään mahda. Minun ei tarvitse kuitenkaan valittaa kaikesta, joten saanko hei olla iloinenkin ilman huonoa omaatuntoa?!

Hyvin hyvin harvoin törmään henkilöihin, joiden seura oikeasti ahdistaa kuitenkaan. Ahdistuksella en tarkoita sitä, että joku suututtaa, ärsyttää, mietityttää jotta onkohan se millä päällä tai ettei muuten vaan huvita hänen seuransa. Ahdistus on kaikkea tuota ja paljon enemmän. Olen kuitenkin vissiin kerran tai pari aikuisiällä, jälkeen koulukiusauksien, törmännyt sellaiseen ihmiseen, jonka seurassa ihan todella ahdistun. Oli hirvittävän raskasta ajatuskin olla samassa huoneessa. Sellaisen tunteen jos saa jostakusta, silloin tiedän, että siinä ihmisessä on jotain niin negatiivista energiaa, että äkkiä pois! Ei kaikkien kanssa tule toimeen eikä kaikkien kanssa halua olla kavereita, mutta se ahdistuksen puolelle veto on jo jotain niin käsittämätöntä, että huh huh. Puistattaa!

Enkä mä itseäni ole jalustalle nostanut tai kuvittele olevani toisia parempi tai mitään. Eiköhän ne tunteet ole molemminpuolisia tilanteissa, joissa itsekin koen jotenkin vaivaantuneeksi tai huonoksi oloni. Enhän minäkään ole kaikkien mielestä sopiva ystäväksi tai edes tuttavaksi. En livenä enkä nettimaailmassa. Älkää siis kaivelko mitään hapankaalia esille ja sillä viskasko mua. Jookos. Mielummin maksalaatikkoa voisitte nakata. Laktoositonta. Sen söisin mielelläni, kun välillä meinaa iskeä raudan puute.

Hetkinen... Ikäkriisistä oli puhe ja kuvatkin jo loppuneet aikoja sitten. Pitäisiköhän lopettaa tämä turhanpäiväinen pölinäkin.

Uusi viikko ja uudet kujeet. Selvisin viikonlopun hämmingeistä. ATC-korttien pariin palailen, sillä tilattuja teema-kortteja olisi muutama tehtävä vielä. Mistä te saatte niitä kortteihinne kuvia? Inkkareita, keijuja, itämaan tietäjiä ja muita mystisiä hahmotuksia?! ai juu, netistä... Meil kun ei ole mustetta. Hmm... No, alan suunnitella sellasia atc-kortteja, jotta hämmästytte vielä. :D SEE YA!

Viltsu