Vanhemmuus on henkilökohtaista
 |
Vanhemmuus on niin monimuotoinen asia. Jollekin vanhemmuus on toivottua, ihanaa aikaa. Perhe kasassa ja syödään jouluateria suuren pöydän äärellä. Tavataan sukulaisia ja esitellään valokuvia "meidän pienokaisesta". Elämä on niin raiteillaan, niin täydellistä.
Mitä luulet, onko tämä se meidän maamme yleisin perheidylli?
 |
Jollekin vanhemmuus on pelottava asia, vahinko. Sen yhden väärän hetken aikaansaannos, jonka seurauksista ei tiedä mitään vielä. Kuinka kertoa kellekään, kuinka hankkiutua eroon siitä.. Vai pitääkkö? Antaakko lapsi adoptioon vai mitä tehdä. Katumus siitä, että "hyppäsi sänkyyn". Elämä vasta edessä itselläkin. Lapsi pilaisi kaiken. Ihan koko elämän. Siltä se ainakin tuntuu sillä hetkellä.
Onko sijaisvanhemmuus yhtä lailla vanhemmuutta ja arvokasta kuin biologinen vanhemmuus?
Entä saako lapsen "omia" kertomatta hänelle totuutta adoptiosta?
Onko sillä merkitystä, miksi vanhemmat antoivat lapsen pois tai millainen äiti oikeasti oli?
 |
Joku laittaa lapsensa turvaan vieraaseen maahan, kohti tuntematonta, koska sota vie edestään kaiken. Jos se oma poika voisi pelastua, pärjätä yksin suuressa tuntemattomuudessa ja kenties ajan kanssa auttaa vanhempiaan, perhettään. Tieto siitä, ettei ehkä koskaan enää tule näkemään lastaan, on raastava, mutta samalla helpottavaa, että hän jäisi henkiin. Saisi mahdollisuuden. Tytär ei pärjäisi mahdollisesti siellä. Joutuisi raiskatuksi, ryöstetyksi, tapetuksi.. Se pelko olisi liian suuri. Se riski olisi liian suuri. Ja äiti, hän ei voisi paeta ja jättää poikaansa sotaan yksin. On ratkaisujen aika. Ja mitä ei äiti tekisi lapsensa vuoksi!?
Jos kurkistamme maailmalle, löytyy sieltä vanhemmuutta eri kulttuureissa. Niin erilaista. joku äiti pakottaa tyttärensä juomaan rasvaista maitoa käyttäen apunaan kidutuskeinoja, mutta vain siksi, että hän "tietää" että lihava nainen on haluttu ja saa aviomiehen. Jossain toisessa maassa taas naisen tulisi olla laiha ja vanhemmat yrittävät pitää tyttärensä dieetillä ja harrastuksissa, joita eivät itse lapsena saaneet kokea. Parempi elämä lapselle...
Onko sinusta vanhempien unelma lapsen unelmaa?
 |
Joku kieltää tyystin vanhemmuutensa. Lapsi ei vaan voi olla hänen. Tai hän ei halua lastaan pitää.
Ei elatusmaksuja, ei syliä, ei katsekontaktia.
Tai kun lapsen ja vanhemman suhde katkeaa. Se ei vaan tunnu toimivan ja vanhempi menettää otteen lapsestaan. Kun ikää on jo tarpeeksi, voi lapsi päättää itse elämänsä suunnasta ja kieltäytyä tapaamasta enää vanhempaansa. Sulkeutuu ovi, jonka kuuluisi olla aina avoinna.
Vai kuuluisiko?
Mitä tapahtuu silloin, kun näin suureen päätökseen ruetaan?
"Ihan sama, mitä lapselle kuuluu", "Vanhempi on täys ¤%& joka vähät välittää".
Ei elatusmaksuja, ei syliä, ei katsekontaktia.
Tai kun lapsen ja vanhemman suhde katkeaa. Se ei vaan tunnu toimivan ja vanhempi menettää otteen lapsestaan. Kun ikää on jo tarpeeksi, voi lapsi päättää itse elämänsä suunnasta ja kieltäytyä tapaamasta enää vanhempaansa. Sulkeutuu ovi, jonka kuuluisi olla aina avoinna.
Vai kuuluisiko?
Mitä tapahtuu silloin, kun näin suureen päätökseen ruetaan?
"Ihan sama, mitä lapselle kuuluu", "Vanhempi on täys ¤%& joka vähät välittää".
Surullista!
Tässä vain osa vanhemmuudesta. Jokainen vanhempi tekee oman tarinansa, ja joka tarina on erilainen tarina vanhemmuudesta. Jokaisen lapsen kanssa koettu juttu on jokaisella erilaista. Sinun vanhemmuutesi on täysin erilainen kuin minun vanhemmuuteni, vaikka siellä olisi perusta sama. Emme voi alkaa opastaa toista, että toimi näin ja tee niin. Kasvata lapsesi samoin, kuin minä tein. Se, mikä minulla toimii, ei välttämättä toimi toisessa perheessä. Toki voimme vaihtaa tuttimerkkien ja vaippojen tai päiväkotien ja koulujen mielipiteitä, mutta vanhemmuus on henkilökohtaista.
Ajatuksia?
Ajatuksia?
Kysymyksiä on paljon, mutta mitä sinä mietit tästä asiasta? Kaikkeen ei tarvitse vastata. Vain siihen, mikä sinua puhuttaa.
Kommentit
Toki toisen vanhemmuden arvointi ammattilaistasolla on eri asia kuin leikkipuistossa saadut toisen äidin vinkit. Mun mielestä afrikanmalli on hyvä: kaikki kasvattavat lasta.
Minun mielestäni se joka lasta kasvattaa, antaa katon pään päälle, asettaa rajoja ja rakastaa ilman ehtoja on lapsen todellinen vanhempi. Se onko lapsi biologisesti hänen, ei ole väliä.
Tärkeintä on, että lapsi tuntee itsensä aina halutuksi ja rakastetuksi.
,Suomessa.Välillä omatunto hieman kolkuttaa että on tämä välimatka mutta hän on aikuinen ja on jo oma perhe,ja nykyään voi pitää niin helposti yhteyksiä vaikka olisikin fyysinen välimatka.Suurimmaksi osaksi kasvatin lapsen yksin ja niin hyvin kuin osasin,vaikka teinkin virheitä.
Sijaisvanhemmuudesta tulee mieleen tuttavapariskunta täällä,joka otti pienen pojan sijaislapseksi omiensa lisäksi.Poika oli huumeriippuvaisten lapsi,ja pieni poika tuli tosi kurjista olosuhteista mutta tuttavapariskunta rakasti häntä kuin omaa lastaan.
Tuosta vanhemmuuden kieltämisestä;en ole oikein osannut ymmärtää sitä. Ystäväni lasten isä suosi toista ja toinen oli kuin ilmaa,ei otettu mukaan,ei saanut mitä toinen. Niin surullista ja menee täysin yli ymmärrykseni...
Vanhemmuus on vanhemmuutta kaikissa muodoissaan, silloin kun lapsen etu tulee ensimmäisenä. :)
Kauniita unia <3
Menetin oman lapseni 15 vuotta sitten. Samana päivänä, kun kirjauduin sairaalaan poistattamaan kuollutta sikiötä, käytin aamupäivällä parasta ystävääni päiväkirurgiassa abortissa. En koskaan ollut katkera tai syyllistänyt häntä, meidän tilanteet oli vaan niin kertakaikkiaan erilaiset.
Valitettavasti mun lähipiiriin on siunaantunut useampi pariskunta, joille lasten saaminen on ollut vuosien yritys ja pariskuntia, joiden syli on jäänyt kokonaan tyhjäksi.
Itsekin alan olla siinä iässä, että voi olla, ettei enää ole mahdollistakaan tulla raskaaksi. Olisin valmis myös adoptioon, sillä mielestäni lapsen ei tarvitse olla biologinen, että sitä voi rakastaa ja sen voi tuntea omakseen. Mutta haluan ja jaksan uskoa vielä siihen, että saan kokea äidiksi tulemisen ihmeen.
Ajatkin on jo sen verran muuttuneet, että jopa mun yli 80-vuotias pappa sanoi: "Tee se lapsi vaikka yksin, kunhan et jää lapsettomaksi." Hyvää tarkoittava kommentti voi myös loukata... mutta vielä ainakaan en ole valmis lähtemään siihen rumbaan yksin, täytyy vaan luottaa, että se oikea vielä tulee vastaan ja ihmeitä tapahtuu. :) Koska niitä tapahtuu... mun nykyinen bestis on 41 ja saa kolmannen lapsen ens vuoden alussa. <3
Tavallaanhan mulla on jo ihana lapsi josta huolehtia ja jota rakastan yli kaiken. Nimittäin vuosi ja seitsemän kuukautta vanha veljenpoika, päivieni ilo, elämäni valo ja aurinko. <3 Veljeni joutui palaamaan hoitovapaalta töihin ja hoitopaikkaa eivät ole vielä saaneet, joten poika on nyt mulla hoidossa. Siksipä mulla ei myöskään ole mitään ruusuista kuvaa vauva-/lapsiperhearjesta, yksinhuoltajana olis kyllä tosi rankkaa! Poika oli neljän kuukauden ikäisenä ekan kerran yötä mun luona, joten siinä tuli kyllä myös yösyötöt ja vähäiset unet tutuksi. ;)
Haluan kuitenkin korostaa, että tällä lapsella on ihana ja huolehtiva äiti, minä en ole äiti, vaan rakastava täti. Olen alusta asti halunnut rakentaa lapsen kanssa suhteen jossa hän voi aina tuntea itsensä rakastetuksi ja luottaa tätiin.
Mun puolesta lapsella/lapsilla voi olla isä ja äiti, kaks äitiä, kaks isää tai vaikka kuinka monta vanhempaa, pääasia on, että vanhemmat saa lapsen jota rakastaa ja lapsella rakastavat vanhemmat tai edes yksi vanhempi. Mun veljet oli vielä koululaisia, kun meidän isä kuoli, joten olemme myös eläneet yhden vanhemman kodissa.
Ihailen ihmisiä, jotka eron jälkeen edelleen pitävät huolta myös lapsipuolistaan, eli exän edellisistä liitoista tulleista lapsista. Se on jo todellista vanhemmuutta.
Mukavaa päivää Viltusulle perheineen ja muille lukijoille! =)
Vanhemmat antavat rakkautta, turvaa ja huolenpitoa. He antavat myös lapselle hyvät siivet selkään lennähtää maailmalle siipiään kokeilemaan. Varmasti lapsi on aina rakas, olipa hän oma, adoptoitu tai muuten saapunut perheeseen ulkopuolelta.
Kiitos palkinnosta ja ihanista korteistasi. Laitoin ne juuri blogiini esille.
Ihanaa viikkoa teille ihanat.
Vanhemmuuskin on oppimista. Sitä ei olla täydellisiä koskaan. Virheitä tekee kaikki, mutta tärkeintä on, että kasvattaa sydämellä ja lapsen parasta ajatellen.
Huomasin heti alkuun surullisen, mutta yllättävän samanlaisen tilanteen mitä minullekin tapahtui! Ja vieläpä samoihin aikoihin! noin 16 v sitten itse menetin jälleen yhden pienokaisen ja samaan aikaan, kun minä synnytin kuollutta vauvaani ja minulle todettiin, etten enää saisi koskaan enempää lapsia, ystäväni teki abortin. Tuin häntä myös siinä hänen surussaan. Oli asioita, jotka sattuivat minuun, mutta en halunnut ystävääni loukata enkä satuttaa enempää. Hänen elämänsä ja suuri päätös.
Vahinkojen suhteen ajattelen samoin. Tottahan se on, että esim. kierukka voi pettää, mutta ne "paljaalla" raskaaksi, niin ei ne vahinkoja ole.
Vanhempien ajattelemattomuutta.
Ihan totta, että kummilapset ja muut rakkaat pienet ovat kuin omia. Ymmärrän, mitä tarkoitat tärkeydellä. Kummina ja tätinä tuttuja juttuja. :)
Kaikkea hyvää sinne teille tätinä ja tädin lapsukaisena. :)