Taantumus 1 vuotiaan tasolle?
Olipas minulla paljon unta viime yöksi. HEräsin vasta vaille 11 enkä sittenkään ihan hetkessä olisi halunnut nousta sängystä. Kuitenkin pakotin itseni jalkeille, koska päivä on rajallinen ja paljon puuhaa vielä edessä. Minun vauhdillanihan mikään ei tapahdu hetkessä.
Huomasin heti kääntyessäni sängyssä noustakseni, että tästä päivästä ei tule helppo. Polte alkoi heti selässä ja ensiaskeleet otettuani hoipertelin kuin pikkulapsi harjoitellessaan kävelemään. Ilman tukea kuitenkin. Horjahtelevat askeleeni jatkuvat edelleen. Istahdin alas kahvikupin ja leipäviipaleen kanssa ja mieleeni tuli eilen saaneeni kirje. Päätös valituksestani Kelalle ja muutoksenhakulautakuntaan. "Viltsun valitus hylätään. Perusteluina se, että Viltsu käveli tutkimushuoneeseen normaalisti. Lisäksi katsomme työkyvyn olevan tallella johonkin työhön". Pala nousi kurkkuuni ja olisi tehnyt mieli alkaa itkemään.
Tiedänhän minä, että ne valitukset tulevat hylkyinä takaisin ja mikään ei muutu ikäni takia. Mutta montako askelta odotusaulasta on potilashuoneeseen? Kymmenen? Jos ne kävelen normaalisti, miksi ei kirjoiteta sitä, kuinka lähden huoneesta ulos tai mitä tapahtuu huoneessa ollessa? Miksi ei kerrota kivuistani, siitä, että itken kivun takia tai siitä, etten voi edes tapaamisaikaa istua paikoillani? Miksi ei kerrota siitä, että nukahtelen kesken päivää tai siitä että en pysty olemaan pystyssä työpäivän vertaa?
No, nuo ajatukset tulivat todellakin mieleeni siinä aamupalaa nauttiessani. Turhautuminen ja tietoisuus siitä, kuinka tästä päivästä taas tulee hankala. Ja minun pitäisi jaksaa hymyillä ja olla pirteä ja yrittää jaksaa selvitä taas tämäkin päivä. Pitäisi jaksaa nousta joka päivä sängystä ja tehdä asioita, jotka pitävät minut täysipäisenä ja pitävät elämänhalussa kiinni. Että jaksaisin... En masentuisi tai muutenkaan luovuttaisi.
Ja minähän jaksan... Ei minulla ole vaihtoehtoja. Luovuttaminen tarkoittaisi kaiken menettämistä ja sekoamista. En anna itselleni edes mahdollisuutta alkaa ihan oikeasti, todella miettimään tilannettani. Se olisi katastrofaalista! siispä minun on jaksettava vielä. Silti minun on välillä myös nollattava itseni. Annettava kaiken tulla ulos. Jos en tällä syyllä, niin sitten jollakin muulla. Ja niin minä päästän pahan oloni ulos.
Teen sen yksin, hiljaisuudessa. Silloin kun kukaan ei näe tai kuule sitä. silloin voin olla varma, ettei tämä turhautumiseni ja paha oloni tartu muihin. Eikä tule sitä toivottomuudentunnetta, kun ei voi auttaa mitenkään. Ei tule velvollisuudentunnetta ta sääliä. Jotain, mitä en halua muille. Tämä on minun elämäni ja minun ongelmani. Ei kenenkään muun siinä määrin, kuin itse sen kanssa joudun elämään. Minä olen se ainoa, jonka täytyy jaksaa kaikki. Toiset saavat välillä hengähtää, unohtaa, taukoa. Minä sitä en saa koskaan. Juuri sen takia myös nollautuminen on minun oma asiani. Ja sen tehtyäni jaksan taas pitää huolta perheestäni, kodistamme ja itsestänikin.
Minun suurin toiveeni ei ole lottovoitto eikä omakotitalo järven rannalla. Minulla itseasiassa on ollutkin kauan sitten omakotitalo järven rannalla ja annoin sen pois. Se ei tuonut onnea. Minun onneni ja suurin toiveeni on saada oikeutta. Saada rauha siihen, että tämä kaikki loppuisi. En voi parantua, sen olen jo hyväksynyt ja sinut sen kanssa, mutta kuinka kauan tarvitsee lukea noita kirjeitä, joissa minulle kerrotaan, että olen valmis palaamaan entiseen työhöni tai vastaavaan? Kuinka turhauttavaa!
Minä olen vasta 5 vuotta yrittänyt tuppuroida eteenpäin sairaslomalla ja todistella olevani työkyvytön. Joku toinen on vastaavasti tehnyt sitä 15 vuotta! Tuo 5 vuotta on ollut toisaalta pitkä aika, toisaalta lyhyt.
Tänään sain sentään aikaiseksi hankkia osoitteet, joista pyydän kaikki sairaskertomukseni tämän asian tiimoilta. Sitten vaan hakemuksia kirjoittamaan.
Viltsu
Huomasin heti kääntyessäni sängyssä noustakseni, että tästä päivästä ei tule helppo. Polte alkoi heti selässä ja ensiaskeleet otettuani hoipertelin kuin pikkulapsi harjoitellessaan kävelemään. Ilman tukea kuitenkin. Horjahtelevat askeleeni jatkuvat edelleen. Istahdin alas kahvikupin ja leipäviipaleen kanssa ja mieleeni tuli eilen saaneeni kirje. Päätös valituksestani Kelalle ja muutoksenhakulautakuntaan. "Viltsun valitus hylätään. Perusteluina se, että Viltsu käveli tutkimushuoneeseen normaalisti. Lisäksi katsomme työkyvyn olevan tallella johonkin työhön". Pala nousi kurkkuuni ja olisi tehnyt mieli alkaa itkemään.
Tiedänhän minä, että ne valitukset tulevat hylkyinä takaisin ja mikään ei muutu ikäni takia. Mutta montako askelta odotusaulasta on potilashuoneeseen? Kymmenen? Jos ne kävelen normaalisti, miksi ei kirjoiteta sitä, kuinka lähden huoneesta ulos tai mitä tapahtuu huoneessa ollessa? Miksi ei kerrota kivuistani, siitä, että itken kivun takia tai siitä, etten voi edes tapaamisaikaa istua paikoillani? Miksi ei kerrota siitä, että nukahtelen kesken päivää tai siitä että en pysty olemaan pystyssä työpäivän vertaa?
No, nuo ajatukset tulivat todellakin mieleeni siinä aamupalaa nauttiessani. Turhautuminen ja tietoisuus siitä, kuinka tästä päivästä taas tulee hankala. Ja minun pitäisi jaksaa hymyillä ja olla pirteä ja yrittää jaksaa selvitä taas tämäkin päivä. Pitäisi jaksaa nousta joka päivä sängystä ja tehdä asioita, jotka pitävät minut täysipäisenä ja pitävät elämänhalussa kiinni. Että jaksaisin... En masentuisi tai muutenkaan luovuttaisi.
Ja minähän jaksan... Ei minulla ole vaihtoehtoja. Luovuttaminen tarkoittaisi kaiken menettämistä ja sekoamista. En anna itselleni edes mahdollisuutta alkaa ihan oikeasti, todella miettimään tilannettani. Se olisi katastrofaalista! siispä minun on jaksettava vielä. Silti minun on välillä myös nollattava itseni. Annettava kaiken tulla ulos. Jos en tällä syyllä, niin sitten jollakin muulla. Ja niin minä päästän pahan oloni ulos.
Teen sen yksin, hiljaisuudessa. Silloin kun kukaan ei näe tai kuule sitä. silloin voin olla varma, ettei tämä turhautumiseni ja paha oloni tartu muihin. Eikä tule sitä toivottomuudentunnetta, kun ei voi auttaa mitenkään. Ei tule velvollisuudentunnetta ta sääliä. Jotain, mitä en halua muille. Tämä on minun elämäni ja minun ongelmani. Ei kenenkään muun siinä määrin, kuin itse sen kanssa joudun elämään. Minä olen se ainoa, jonka täytyy jaksaa kaikki. Toiset saavat välillä hengähtää, unohtaa, taukoa. Minä sitä en saa koskaan. Juuri sen takia myös nollautuminen on minun oma asiani. Ja sen tehtyäni jaksan taas pitää huolta perheestäni, kodistamme ja itsestänikin.
Minun suurin toiveeni ei ole lottovoitto eikä omakotitalo järven rannalla. Minulla itseasiassa on ollutkin kauan sitten omakotitalo järven rannalla ja annoin sen pois. Se ei tuonut onnea. Minun onneni ja suurin toiveeni on saada oikeutta. Saada rauha siihen, että tämä kaikki loppuisi. En voi parantua, sen olen jo hyväksynyt ja sinut sen kanssa, mutta kuinka kauan tarvitsee lukea noita kirjeitä, joissa minulle kerrotaan, että olen valmis palaamaan entiseen työhöni tai vastaavaan? Kuinka turhauttavaa!
Minä olen vasta 5 vuotta yrittänyt tuppuroida eteenpäin sairaslomalla ja todistella olevani työkyvytön. Joku toinen on vastaavasti tehnyt sitä 15 vuotta! Tuo 5 vuotta on ollut toisaalta pitkä aika, toisaalta lyhyt.
Tänään sain sentään aikaiseksi hankkia osoitteet, joista pyydän kaikki sairaskertomukseni tämän asian tiimoilta. Sitten vaan hakemuksia kirjoittamaan.
Viltsu
Kommentit