Tarina kipupotilaan arjesta

Kuinka monta vuotta onkaan takana. Kuinka monta kyyneltä poskilleni kuivunut.
Kuinka monta hikistä yötä lakanoilla. Kuinka monta kertaa ihoni vereslihalle palanut. 
Ennen olin voittaja, joka sanoi, kuka määrää tahdin. 

Nyt olen tovin ollut se luuseri, häviäjä, joka menettänyt otteensa itseensä. 
Temppeliinsä, jonka sisälle jäi vangiksi. 
Ritarit ratsuineen yrittäneet avata holvikaarien ovet. 
Ruhtinattaret tiirikoida salvat ja ruostuneet lukot. 
Hetken toivoa, uskallusta hymyillä helpotuksesta ja taas, kuin kohtalon rivaamana
korppikotkien lauma pyrähtänyt eteen ja ajanut kaikki pois oveltani. 
Paskoneet vielä päälleni ja rääkyneet voitonriemuista käheää nauruaan. 

Gargoilit kivipaaseina. Yksisilmäiset jättisuuret monsterit vallihautojen reunoilla. Alligaattorit ja lohikäärmeet vartioineet uniani, etten nukkuisi tai näkisin painajaisia. Noita-akkoja hulmuhelmoja. 
Ja Tuhkimo nukkuu satavuotista untansa ollen aina ja ikuisesti Ruma ankanpoikanen linnan vankina...

Hiljaa hiipi amazoni miekka tanassa.
Tuo siilipäinen, tatuoitu lepakonsiipinen poikatyttö, urheana prinssien maailmasta.
Hän ei antanut periksi tuulelle, ei tuiskulle, ei rääkyville naakoille tai korppikotkille.
Hän murskasi gargoilit ja kesytti lohikäärmeet ja alligaattorit.
Hän avasi salvat ja kalterit. Otti prinsessan käsivarsilleen ja päätti kantaa hänet pois tomuisesta, kivuliaasta vankilasta.

On viimeisten loppurutistusten aika voimavarojen koetuksessa.
On aika sanoa hyvästi kaikelle vanhalle, jo tutuksi tulleelle ja pinnalla linnan kätköissä pitävälle. Huominen vielä, sitten prinsessa vaipuu syvälle kipujen vellovaan suohon, jossa ei ole pohjaa. On vain pimenevä kuilu, jonka pohjaan en näe. 
24 tuntia hikeä, huutoa ja kyyneleitä. 
En osaa edes kuvitella vielä... 

Ja vain,  jotta tuo lepakonsiipi voisi tarttua tuhkimonsa kädestä kiinni, ottaa syliin ja sanoa;
Nyt vihdoin kaikki on hyvin. 

Keskiviikkona nousta korkeuksiin ilman hengenvaaraa, ja nähdä sateenkaaren kaikki värit ja kokea tunne, kun Tuhkimo voi paremmin. Kun toivon mukaan tämäkin hetki on historiaa ja saa sanoa kivulle, että se on selätetty vuodeksi tai kahdeksi.
 Ei ikuisesti, mutta ajatella, vuosikin helpotusta, vapaata ilmaa hengittää, poissa vankeuden temppelistä. 
Elämänhaluisena, elävänä. 
Omana itsenä!

Pelko tässä nyt silti  on päällimmäisenä pinnassa. 
Siihen sotketaan hitunen jännitystä ja roima ripaus toivoa. 
Uskotaan, että Tuhkimo on tarpeeksi vahva kestämään loppuhuipennuksen amazoninsa avustuksella ja uskotaan, että temppelin muurit kestävät ja hyväksyvät muutoksen.

Ehkä, ehkä Tuhkimo on hetken hiljaa, ehkä vaikenee kuilun takia, mutta kunhan nousee ylös, on hän taas palajava. 

Tarina, jolle jatkoa tulee tulevaisuudessa... Ehkä. 

hääkimppu

Jos nyt joku tahtoo tarkemmin tietää, laittaa meiliä. Kerron kyllä.