Jos mikään ei olisikaan mahdollista...

Kiiltokuvat pyörivät pöydälläni vailla mitään määränpäätä. Muut tarvikkeet saavat paikkansa nopeasti korteista tai kirjojen kansien sisältä. Joku päätyy kansioon odottamaan vuoroaan, mutta kiiltokuvat, ne lojuvat pöydällä unohdettuina. 

Olen elänyt tämän vuoden ja jo viime vuoden puolellakin niin, että pyrin joka päivä vähentämään ainakin yhden tavaran tai asian pois tavalla tai toisella. Joku päivä en saa laitettua yhtään kiireiden takia, mutta joku päivä poistan useamman. Kyllä se tuo minulle nautintoa.  Sitä samaa siivousta harjoitin taas eilen ja katselin pöytääni, mitä siitä voisin pistää pois. 

Huomasin kissa-kiiltokuva-arkin, joidenka kuvat olivat jo lapsuudessani tuttuja. Rakastin kissoja jo lapsena, vaikken voinutkaan elää kissojen kanssa. Siinä ne nyt lohduttomina lojuivat vaarassa rypistyä käyttökelvottomiksi kaiken muun muka tarpeellisemman alla. Otin kuvat käteeni ja mietin. En tahtonut suoda näille lapsuuden muistoille ryppääntymistä, joten jotain oli nyt niistä keksittävä. 

Ja siitä syntyi yläpuolella oleva postikortti. 

Toista viikkoa valvottuja öitä. Toista viikkoa vaikeita hermosärkyjä ja poltetta selän alaosasta varpaisiin saakka. Sen lisäksi, että elän normaalissakin arjessani kovaksi ja vaikeaksi luokitellun kivun kanssa. Tunne siitä, että minut on kasattu kahdesta eri vartalon palasesta. Yläosa on terveen, alapuoli vaikeasti sairaan naisen.

Meinasin kirjoittaa pitemmän kaavan kautta tuntemuksistani ja tunteistani, mutten pystykään siihen. En vaan ole kunnossa nyt senkään vertaa mitä ennen. Yritän jaksaa pitää blogin positiivisena paikkana edelleenkin. Tämä on minun pakopaikkani ja keinoni pitää itseni valossa. Minun ei tarvitse jaksaa mitään muuta. Tämä on minun arkeani tänä päivänä.

Sain sähköpostia, jossa kerrottiin aika yllättäväkin asia. Kun minusta tammikuussa tehtiin se blogistani kertova radiohaastattelu, on toimittaja unohtanut ilmoittaa minulle, koska se tulee ulos radiosta. Juttu meni jo ulos tammikuun lopulla! Kuuliko joku paikallinen tai lähellä asuva sitä?! Siinähän kuitenkin selkeästi kävi ilmi blogini ja nimimerkkini.

Juonto:
Sosiaalisessa mediassa olevat blogit ovat nykypäivän päiväkirjoja, joita halutaan jakaa toisten kanssa. Etenkin erilaiset muoti-ja ruokablogit ovat kovin suosittuja. Kaiken ei kuitenkaan tarvitse olla kallista ja hienoa, myös tavalliset arkiset asiat kiinnostavat.

Kuopiolainen Viltsu jakaa elämäänsä blogissaan Inspiration . Hän kertoo elämänsä kipupisteistä ja pienistä iloista. Hän sanoo: *Olen tavallinen keski-ikäinen nainen, joka on höystetty kaikilla mausteilla. Ennenkaikkea ihminen ihmisten joukossa. Viltsu ja Viltsun työt on kiinnostanut jo lähes 150 000 kävijää...

Blogi on nyt elänyt omaa elämäänsä pari vuotta , mistä kaikki alkoi...

Sain myös kyselyn, voisiko runoani käyttää eräässä näytelmässä. Suostuin ilomielin, sillä onhan se kunnia. Pieni teatteriryhmä pienellä suljetulla näyttämöllä, mutta silti. Ilo se minulle olisi!

Toivottavasti sinä pysähdyt hetkeksi miettimään, kuinka onnekas olet voidessasi sairauksistasi ja vaivoistasi huolimatta käydä töissä, mökkeillä, pitää siivouspäivän ja käydä kuntosalilla. Lenkkeillä, ostaa vaatteita vaikka sitten kirppikseltä ja herkutella pullalla ja kermavaahdolla. Nukkua yösi ja saada vaivasi helpottumaan liikkeellä tai yhdellä pillerillä. Mieti, jos mikään noista ei olisikaan mahdollista!