Runo: Me pelkurit

Tyhjennetääs jälleen pöytälaatikkoa. Runo on omani mutta ei tämäkään ole ketään tai keitään kohtaan kirjoitettu. Runo vain. Ole hyvä. 
.

.
Kuinkakohan monta piinaavaa
 ja pitkää vuotta haaveilinkaan sinusta?
Olimme niin lähellä toisiamme,
katsoimme kaihoisasti toisiimme,
kosketitkin hyväillen minua
muka ohimennen.
Pelkäsin kuollakseni kuitenkin
kuvittelevani yksin kaiken.
Tekeväni itsestäni täyden narrin ja
menettäväni sinut kokonaan.
En uskaltanut sanoa sanaakaan,
vaikka puhuimmekin tuntikausia toisillemme
yhtenään vuosikymmenet.
Olin lähes alastomana ja
vapisevana haavan lehtenä  edessäsi
ja Sinä liu'utit kättäsi hitaasti nauttien pitkin kylkeäni, 
selkääni,
reittänikin pitkin.
Ja minä vaikenin.
Olivathan tiellämme säännöt,
sanattomat selitykset,
kumppanimme.
Yhä edelleen minä hölmö  mietin salaa sinua.
Sanoit, ettet päästä minusta irti koskaan.
Haluan  yhä uskoa sinua.
Haluan pitää kiinni niistä pienistä hetkistä,
jotka saimme kohtalolta..
Vai tarjosiko kohtalo meille kaiken kultaisella  tarjottimella,
mutta me pelkurit emme uskalla ottaa askeltakaan
MEIDÄN eteemme?
Naurahdan turhautuneena ja
lähden jälleen pois luotasi.
Entä jos tällä kertaa tekisinkin sen taakseni katsomatta
ja lopullisesti?!
Ei, en pysty siihen.
Ja niin jään edelleen salaa haaveilemaan,
miltä tuntuisi käpertyä kainaloosi
sinun omanasi.

-Viltsu-