Kun hermot ei vaan riitä

On heinäkuu vuonna 2012. Olen kipukroonikko, mutta nyt olen voinut paremmin. Olen ollut iloisempi, parempivointinen ja energinen niin aamuisin kuin päivälläkin.

Sunnuntai-iltana rymyttiin geokätköillä sellaisessaa ryteikössä, että otti voimille. Itkuksihan se meni illasta ja ihme, että nukuin kuitenkin yön. Ajattelin maanantaina, että tärkeintä oli kuitenkin se, että sain raitista ilmaa ja liikuntaa. Hyväähän se vaan tekee lihaksille ja mielelle, vaikka sitten kivut yltyivätkin. 

Maanantai-aamupäivällä olo oli taas parempi, että päätin lähteä Muruseni kyydillä kaupungille etsimään itselleni vyötä lauantain juhliin. Vyö olisi riittävä lisä saamaan asusta juhlavan ja toimivan. Kauniin. En ollut voinut ostaa niitä toistasadan euron juhlaleninkejä, mitä kaupoissa näin,  eikä rahaa olisi edes 50 euron mekkoon, kun kaikenlaista muuta vielä uupui. Tyydyin siis halvempaan budjettiasuun. Tyytyväinen olen, kunhan saisin vielä vyön siihen. 

No, menin sinne kaupungille. Kuljin ensimmäiseksi kirppikselle, josta voisin saada vyön halvemmalla, kuin kaupasta. Varasin 20 euroa sitä vyötä varten. Sillä ei kaupasta vyötä edes saisi. 

Vyö löytyi ja huivi ja helmiketju, joista sitten saan kotona valita asuun parhaimman. Löytyi myös 10 erilaista paperiarkkia, 5 avainta, 2 enkelin siipeä ja pussillinen helmiä. Kaikki ne kirppikseltä ja rahaa jäi vielä muuhunkin. Aikaa oli mennyt  noin 15 minuuttia siitä, kun olin tullut kaupungille. 

Jatkoin matkaani kaupalle päin ajatuksella, että  käynpä samalla etsimässä kummipojalle Skodaa, jota hän toivoi lahjaksi. Siinä rännikujaa pitkin tallustaessani iloisena löydöistäni törmäsin erääseen eri paikkakunnalla asuvaan tuttavaan, jonka kanssa emme ole nähneet pitkään aikaan.

Iloisesti tervehdin, halasimme ja...
Hän katsoo minua vakavana ja tuumaa: "hyvinhän sinä liikut! Et edes käytä sauvoja tai muutenkaan linkuta menemään. Ymmärsin, että olet oikeasti sairaampi. Hmm..."

Se kommentti ja ilme toi mieleeni, että pitäisikö minun alkaa todistella olevani kipeä vai kulkea maata laahaten, jotta uskottaisiin? No, tyydyin sanomaan: "parempina päivinä kuljen paremmin, huonompina huonommin. Viimeinen kuukausi oli huonommin ja nyt pari päivää taas näin".
Jatkoin: "Minua ei näy kaupungilla silloin, kun voin huonommin.  Ilolla täällä käyn silloin, kun vaan voin". 

Kerroin myös sen, ettei voimani riitä kauaa olla ja lähteä hänen mukaansa shoppailemaan, vaikka hän pyysikin minua mukaansa, koska "kävelen niin hyvin", sillä tiedän, että tilanteessani aika on rahaa, tai oikeastaan sitä, että jos aion kaikki aikomani paikat kiertää, minun on jouduttava! Muuten voimat loppuvat kesken. Ilmeestä huomasin, että hän tajusi päästäneen sammakoita suustaan, mutta anteeksi pyynnön sijaan hän luikki liikkeeseen vähin äänin nippa nappa heipat sanoen. Ja minä jatkoin matkaani toisaalle. 

En yleensä ota itseeni helposti, enkä suutu pienistä. Ihmiset voivat olla ajattelemattomia. Ehkä en sittenkään ollut saanut voimavarojani täysin takaisin vielä, tai sitten tuo 15 minuuttia liikkeellä oli jo aloittanut viedä voimiani enemmän, kuin arvasinkaan. Tiedän toki, ettei hän halunnut pahoittaa mieltäni, mutta kyllä se silti tunteisiin käy, kun annetaan ymmärtää, etten olekkaan kivulias ja "tarpeeksi" huonossa kunnossa siihen nähden, mitä olen kertonut. Minulla ei ole tarvetta liioitella kivuistani, eikä paisutella sairauksia. Päin vastoin, haluan korostaa terveyttä, voimauttavia asioita ja ilon merkitystä kivunhoidossa. Minulle on jopa usein sanottu, että yritän liikaa. Teen liian paljon siihen nähden, että se tekeminen kostautuu turhan kovina kipuna. En oikein ole vielä sinut sairauteni kanssa, vaan kun pää tekisi, mutta keho ei sallisi. Ja todellakin, niin kauan kun vaan voin kulkea suorassa, normaali askelin, teen sen! En tietenkään kulje kumarassa voivotella silloin, kun ei ole pakko! Sen aika on tekemisten jälkeen. 

Kävin kaupoilla. Välillä kahvilla istuskelemassa. Skodaa ei vaan löytynyt. Löysin kuitenkin 4 liimapuikkoa 2 eurolla, joita kokeilen, josko ne olisivat tarpeisiini sopivia. Liimoissakin kun on eroja. Löysin myös Tiimarin skräppipapereita 6 arkkia reilulla eurolla. Suomalaisesta hain 3 skräppialbumiakin. Kaikki nuo yläkuvassa näkyvät ja kertomani ostosten hinta oli se 20 euroa, mitä suunnittelin laittavani yhteen vyöhön!

Juu, Skodaa ei löydy. Netissäkin tilaamalla sen saisi, kun maksaisi pikkuautosta 30 euroa posti- ja minimitilauskuluineen. Ei kiitos! Siinä shoppaillessani keräilin sieltä täältä sitten kaikkea muuta tarjouskoreista pikkumiehelle. 

Kantokori, hummer-auto ja iso rullamitta, missä on ääntä ja pärinää, sekä valot lähtivät mukaani. Tuohon vielä jos löytyy joku kiva lisäksi, niin saa kelvata! Kyllä kummitäti on nyt yrittänyt parhaansa sen Skodan kanssa, eikä löydä. Ja uskon, että lapsukainen on oikeasti onnellinen, kunhan saa jotain, millä leikkiä. <3

Murusellekin toin tulijaisia. Oli ihan kiva penkoa 1-2 euron telinettä, kun yleensä kierrän kaukaa kaikki työkaluosastot. Nyt kävin sielläkin tutkimusmatkalla ja kannatti.

Mitäpä sitä nainen muuta tarvitseekaan, kuin pikaliimaa ja nippusiteitä! Reps.

Sitten kun kaikki tuo oli hankittu ja kierretty joka paikassa, nissä piti, voin sanoa, että oli jo "hieman" hankala olla. Mutta kuten mainitsin aiemmin jo, sinnillä teen, koska pää ei halua uskoa, ettei keho jaksa, ja koska tiedän, ettei seuraavaa kertaa te ihan heti. En malttanut nytkään lopettaa vielä, vaikka olisi kannattanut. Kävin kuitenkin puolen tunnin verran vielä geokätköilemässä siinä lähistöllä, turhaan. Ei ilman koordinaatteja löytynyt eikä viitsinyt yksin koluta paikkoja, kun muuta porukkaa ramppasi koko ajan siinä. Kyllä se silmään pistää, jos yksi siinä koluaa rännejä ja nuohoaa räystäslautoja! Heh heh 

Bussille meno oli jo sitten työn takana ja manasin itseni, kun pitikin lähteä kantamaan kaikkia ostoksia ja pitikin vielä kätköillä. Oliko ihan pakko!? Vaikeuksia oli bussiin nousta, kuljettajakin sen pani merkille. Pääsin kuitenkin kyytiin käsivoimin itseni vetämällä autoon. Kuljettajalle kiitos, että odotti minun pääsevän istumaan, ennenkuin auto nytkähti liikkeelle ja kuljettaja kaasutti eteenpäin. 

Kotona tuli itku ja hermokivut. Samoin viiltely selkää ja muutenkin kivut sitä luokkaa, ettei mikään enää onnistunut, paitsi makuulle meno. Odottelin, että josko saisin tehtyä ruuan. En saanut. Murunen kun tuli kotiin, kehotin syömään eilisen rippeet, sillä en vaan kärsinyt laittaa ruokaa! Itse tyydyin hieman aiemmin suklaavanukkaaseen ja yhteen voileipään. Niistä rippeistä kun ei kahdelle ollut. 

Harmittaa, sillä Murusella oli eilen pitkälle iltaan töitä ja kerkesi kotona olla 6 ja puoli tuntia, kun jo taas aamulla lähti töihin. Ja minä en saanut ruokaa tehtyä mukaankaan. 

(Tein eväsleipiä sentäs). 

Sruraavana päivänä  kävin hetken tietokoneella. En minä siinä kauaa istua kyennyt, enkä edes könöttämään. 

Hermot olivat jo minulla kireällä sen kivun kanssa myös tunteissa, ei vain kehossa, joten tietokonetta sulkiessani vaivainen 3 sekunnin viive sai suuttumaan. Sen 3 sekuntia kun olisin voinut käyttää matkalle lepoasentoa kohti. Ja kun hiusharja lensi kaarella kädestäni hermosätkyn seurauksena, tyydyin potkasemaan sen kohti ovea nostamisen sijaan. En vaan pystynyt kumartumaan. Sinne se jäi, mutta aamulla harja oli taas nätisti korissa. Kiitos Murusen.

Yö meni valvoessa kipujen kanssa ja välillä kivusta huutoa pidätellen. Kyyneleiltä en välttynyt, mutta olihan tämä odotettavissa. Tänään en tee mitään ihmeellistä. Jos sen ruuan kuitenkin edes...

Sanoisinko siis, että jos tuttavani olisi nähnyt minut tuolloin kauppareissun jälkeen loppuaikana, eikä kaupungille mennessäni, niin olisi saattanut olla eri sanat mielessä. Saati jos kotonani olisi ollut näkemässä. 

Kyllähän sekin on totta, että ihmisten läsnäollessa salaan ja sinnittelen viimeiseen asti. En halua näyttää miltä minusta tuntuu, jos saan salattua sen, sillä en kaipaa sääliä tai voivotteluja. En sitä, että olisin heille pelkkä selkä tai kipukroonikko. Minä haluan olla Viltsu. Nainen, ystävä, rakastettu, ... ihan tavallinen ihminen. Ja totta kai kopukroonikkokin on ihan tavallinen ihminen, mutta silti haluan iloa, en sääliä. 

Netissä se on paljon helpompaa kertoa tunteista ja tuntemuksista, kun olen kasvoton. Kukaan ei tule olkaani taputtelemaan ja sanomaan, kuinka surkea elämä minulla onkaan. Ei katsele säälien perääni tai kuiskuttele, kuinka nuorella iällä voikaan olla huonossa kunnossa. Netissä minä olen joku, yksi monista. Ilman kasvoja, ilman mitään. Täällä voin sanoa, kun vit***aa tai koskee. Olla heikkokin. Haavoittuva. Mutta live-elämässä on vaan jaksettava ja jaksettava, tai muuten alkaa sääli ja voivottelu. Minä myös pelkään, että ihmiset katoavat, jos olen hyödytön ja heikko. Niinhän on käynyt monille kipukroonikoille ja muille vakavasti sairaille. 

Kun kivut yltyvät ja pinna palaa, mesoan yksikseni, tiuskin ja sitten pahoitan sen takia mieleni. Onneksi Muruseni tietää, etten tiuski hänelle, hänen takiaan. Sanon AINA, että nyt koskee liikaa, hermot ei kestä! Ei minulla ole aihetta Muruselle tai hänen takiaan tiuskia! Yleisesti ottaen meillä on hyvä suhde. Parasta! Ihan uskomattoman hyvä olla! Ei vaan ole aihetta kitistä toiselle, valittaa tai haastaa riitaa pikku asioista. Olemme sitä lajia saaneet aiemmin muilta ihan tarpeeksi kumpikin. Lisäksi minun pinnani on pitkä ja olen perus rauhallinen, mutta kipujen voima on suuri ja se polttaa hermot hetkessä. 

Tänään... Saisinkohan ne hermoni takaisin?

p.s. Voitin Zirkonellan arvonnassa kynsi-palkinnon! Saan sen varmaankin tänään tai huomenna! JEE! Sitä lisää sitten...