Kerjäläiset
Kerjäläiset torilla polvillaan anelemassa almujaan tai soittaen epävireisellä haitarilla sävelmää, joka tunnista toiseen kuulostaa samalta...
Kerjäläiset käsi ojossa kauppojen edustalla...
Ovelta ovelle kerjuulla.
Tapoja on monia, syitä on monia.
Kohtaloita.
Osa kerjää tarpeeseen, osa kerjää huijariperiaatteella.
Otappa selvää, kuka oikeasti on avun tarpeess.
Kaikilla sama spanielin katse, anova ilme, samat laput käsissä, joissa lukee, ettei hän puhu suomea ja perhe näkee nälkää maailmalla.
Jos minun pitäisi kerjätä, tekisin sen kyllä. Kerjäisin ruokaa ja kerjäisin rahaa. Tekisin sen sen vuoksi, että olisi nälkä. Olisi pakko. En huijaamalla, toisten tunteita hyväksi käyttämällä. Jos kerjäisin, kerjäisin pakosta!
Mutta on myös asioita, joita en kerjää! En halua, että alentuisin moiseen. En siihen, että minulta odotettaisiinkaan sellaista.
Nimittäin kerjäämistä ystävyydestä. Ystävät ovat kerjäämättäkin. Kaveritkin.
Tuttavat tulevat ja menevät. Mutta jos ei olla seurassani omasta tahdosta, minun takiani, niin sitten saa olla.
Tai seksin kerjäämistä. Sitä joko saa tai on saamatta, mutta kerjätä en halua.
Säälittävää! Itsensä alentavaa. Enkö kelpaa ilman kerjuuta?
En kerjää myöskään materiaa kerjäämisen ilosta, materian haalimisen toivossa. En ilman oikeaa tarvetta!
Mutta mikä on kerjäämistä, mikä pyytämistä tai missä menee raja almun ja muun antamisen välillä?
Näihin tunnelmiin tällä kertaa lopettelen ja lähden valmistautumaan reissuun synttärijuhliin. Takanani on tunnin yöunet. Olo sen mukainen. Selkään koskee, oksettaaja väsyttää.
Hyvä tästä päivästä silti tulee! Saan kermakakkua!
Tai ainakin jokakerta on kermakakku ollut...
No, toivotaan ainakin. ;)
Kommentit
Voin kuvitella, että kodittomana nälkäisenä kerjäisin, mutta kun mietin aikaa, jolloin oikeasti oli nälkä, pyysinkö rahaa tai mitään muutakaan ruokaan keltään? En! Kerroinko olevani syömättä? En.
Sitä vaan kitui ja odotti. Jotain.
Apua ei vaan halua pyytää, koska tosiaan sitä ajattelee, että aikuisena on itse pärjättävä.
Hyväksikäyttämisestähän ei ole kyse, jos nälkä on ja pyytää ruokaa tai ruokaan rahaa, mutta omat kokemuksenikin siitä, kuinka aiemmin minulle läheinen ihminen käytti kaikkia, myös minua häikäilemättömästi hyväksi, puhui pahaa selän takana ja esitti vain ystävää saadakseen etuja, se teki myös osaltaan sen, etten halunnut hakea apua itsekkään. Kuinka voisinkaan, koska minä esittelin tuon edellä mainitsemani hyväksikäyttäjän toisille.
Itsekin olen vähistäni antanut ja joutunut häikäilemättömästi kohdelluksi. Maksan kauan vielä yhtäkin lainaa, jonka otin toiselle, omiin nimiini. Miksi? Koska hän ei olisi lainaa saanut ja minä luotin... Joka kuukausi, kun lyhennän sitä vuodesta toiseen, muistan, että mistä se on tullut. Ja jos jätän maksamatta, se on minun nimissäni... Minä kantaisin silti seuraukset. Ja ei tuo ole ainoa laatuaan!
Nyt kun teen kortteja ja koruja, niin jos joku kysyy, miksi en voi antaa ensin tuotteita ja maksaa sitten myöhemmin, niin juuri siksi, koska siinäkin on pari kertaa pissitetty. Peri takaisin sitten, kun milläs todistat mitään?!
Tilauksia tulee, isoja, ja sitten ei tietoakaan maksamisesta. Sen jo tietää, ettei isot tilaukset ole totta. :(
Niin, että mitäs tässä sitten sanoisinkaan? Tosipaikan tullen, en kerjännyt. Sairastuinkin ruuatta ja silti en kerjännyt. Lainasin pari kertaa, mutta hammasta purren. Ja kummallakin kerralla itku tuli. Pettymys itseen. Häpeä. Alemmuuden tunne. Mutta jos kuolisin, ellen kerjäisi? Sitten ehkä.
Puolisoni, hän on aivan ihana ja auttaa nyt pyytämättä. Mutta tunnenko mitään? tunnen! Enkä pelkästään hyviä tunteita, vaan toisinaan päässäni myllertää. Minulle tärkeää on siis hankkia tavalla tai toisella omaa rahaa, omaa maksuun käypää valuuttaa. Omaa materiaa. Siis teen galluppeja ja muita nettijuttuja saadakseni edes joskus lahjakortin. Yritän myydä tuotteitani saadakseni rahaa ruokaan tai muihin ostoksiin. Yritän jotain vaihtokauppaa, jos vaan voin. Ja se riemun tunne, kun MINÄ maksan, MINÄ voin ostaa. Vaikka se olisi sitä leipää. Tai Muruselle sukat. Jotain pientä.