Oma runoni: Tuomion rovio

Oranssin punaiset lieskat 

hapuilevat kilvan paljasta kehoani

sekä mustia ja takkuisia pörröhiuksiani.

 

Allani palaa naapuruston 

rikkinäisistä romuista vuokseni kyhätty ja 

alkuunsa leimahtanut rovio.

Sekä paljaat, likaiset jalkani, 

että nälkiintyneet, kapeat käteni 

ovat sidotut köysillä niin, 

etten pääse pakenemaan tuomioltani.

-Syyllinen noituuteen ja kirouksiin. Tuomitaan roviolla kuolemaan.

Niin minulle nauraen huudettiin samalla, 

kun syljettiin kaikkialle päälleni.

En aio huutaa nyt tehdessäni kuolemaa. 

En anellut armoa silloinkaan

tuomion kellot kun soivat.

Sisimpäni on täynnä tyhjää. 

Kuollut, 

vaikka yhä elävien kirjoissa. 

Mutta ei kauaa.

Havahdun taas ajatuksistani todellisuuteen ja 

puren huuleni verille järjettömän,

polttavan kivun ja 

silmiä kirvelevän savun vuoksi.

Punainen ja paksu mahla valuu leualleni ja 

putoaa helmiketjuna ylävartaloani peittävälle

repaleiselle vaatteelle.

Haluaisin huutaa.

Itseasiassa minun on todella vaikeaa olla huutamatta, 

mutta sitä iloa en aio noille ivallisille pahuuden perikuville suoda.

Yskän puuska iskee syvältä sisältäni ja 

silmiäni kirvelee niin, 

että itken kuin pieni lapsi, 

kunnes en enää kestä mitään tästä kaikesta.

Tajuntani sumenee ja 

maailmani pimenee täysin.

Juuri kun kaikki on lopussa ja

olen vajoamassa pimeyteen, 

kuulen itseni huutavan haudan takaa.

Huuto katoaa syvyyksiin ja

kaikki on ohi.

On vain valo

Kirkas,

mutta lempeä valo.

Autuuden tunne.

Ikuinen rauha ja 

anteeksianto.

Syyttömyys.

Jumalan lämmin syli.

-Viltsumari-

@copyright