Oma runoni: Tuomion rovio
hapuilevat kilvan paljasta kehoani
sekä mustia ja takkuisia pörröhiuksiani.
Allani palaa naapuruston
rikkinäisistä romuista vuokseni kyhätty ja
alkuunsa leimahtanut rovio.
Sekä paljaat, likaiset jalkani,
että nälkiintyneet, kapeat käteni
ovat sidotut köysillä niin,
etten pääse pakenemaan tuomioltani.
-Syyllinen noituuteen ja kirouksiin. Tuomitaan roviolla kuolemaan.
Niin minulle nauraen huudettiin samalla,
kun syljettiin kaikkialle päälleni.
En aio huutaa nyt tehdessäni kuolemaa.
En anellut armoa silloinkaan
tuomion kellot kun soivat.
Sisimpäni on täynnä tyhjää.
Kuollut,
vaikka yhä elävien kirjoissa.
Mutta ei kauaa.
Havahdun taas ajatuksistani todellisuuteen ja
puren huuleni verille järjettömän,
polttavan kivun ja
silmiä kirvelevän savun vuoksi.
Punainen ja paksu mahla valuu leualleni ja
putoaa helmiketjuna ylävartaloani peittävälle
repaleiselle vaatteelle.
Haluaisin huutaa.
Itseasiassa minun on todella vaikeaa olla huutamatta,
mutta sitä iloa en aio noille ivallisille pahuuden perikuville suoda.
Yskän puuska iskee syvältä sisältäni ja
silmiäni kirvelee niin,
että itken kuin pieni lapsi,
kunnes en enää kestä mitään tästä kaikesta.
Tajuntani sumenee ja
maailmani pimenee täysin.
Juuri kun kaikki on lopussa ja
olen vajoamassa pimeyteen,
kuulen itseni huutavan haudan takaa.
Huuto katoaa syvyyksiin ja
kaikki on ohi.
On vain valo
Kirkas,
mutta lempeä valo.
Autuuden tunne.
Ikuinen rauha ja
anteeksianto.
Syyttömyys.
Jumalan lämmin syli.
-Viltsumari-
@copyright
Kommentit