Pöytä menneisyydestä-tarina

Olin päivällä ostanut antikvariaatista ajan patinoiman vanhan kirjoituspöydän. Liekö pöytä kuulunut aikoinaan johtajalle vai kenties isännälle, joka kotona teki töitä tai tapasi pöydän taakse linnottautuneena vieraitaan. Saatoin nähdä pulskan liivipukuisen herrasmiehen kaatamassa konjakkia tilkan vieraalleen ja tilkan päälle vielä aimo lorauksen itselleen.

Olin kävelemässä kotiin töistä pitkin ruuhkasta boulevardia, kun näin sen nuhjuisen liikkeen ikkunan ja ikkunassa tuon pöydän. Jokin siinä viehätti enkä saanut katsettani siitä irti. Ei se sopinut minun kotini moderniin pariisilaiseen sisustukseen, mutta astuin silti sisään liikkeeseen oven päälle juuttinarulla ripustettujen lehmänkellojen ja kulkusten säestämänä. Kuin taikaiskusta aika tuntui pysähtyneen ja olin keskellä menneisyyttä. Ei, kauempana kuin minun nuoruus tai lapsuus. Kauempana, kuin vanhempienkin lapsuus.

Pyysin myyjää esittelemään ikkunassa olleen pöydän minulle. Samalla vilkuilin ympärilleni korkeiden kaappien ja seinällä raksuttavien kaappikellojen suuntaan. Myyjä esitti selkeästi opittua myyntipuhettaan esitellessään tuon taianomaisesti minut hypnotisoineen pöydän. Hinta ei ollut paha, joten ostin sen.
Miksikö? En osaa Sanoa.  Liekö myyntipuhe tehonnut salakavalasti hypnotisoiden minut vai liekö  kellojen rytmikäs tasainen napsutus. Joka tapauksessa kohta pöytä olikin jo kotonani keskellä olohuoneen lattiaa.

Vanhan mahonkisen ja kuluneen pöytälaatikon kätköistä löysin laatikon pimeältä perältä kovakantisen ruskean kirjan. Joku oli sen sinne unohtanut ja siellä se oli kaikki nämä vuodet ollut. Pyyhin ensin kädellä varovasti kirjan pinnalta kirjaimet esiin. Alan yskiä raivokkaasti muutaman kimakan aivastuksen seassa. Runokirja. Kiiltokuvin koristeltu. Uteliaisuuteni heräsi, sillä pariisilaisena salonkilaulajattarena esitin itsekin runoja tavallaan iltaisin. Laulaen. Päivät tein töitä ompelimossa ansaitakseni rahat upeaan kattohuoneistoasuntooni, jota maksoin pankille vielä vuosia.

Pölykerroksen sisältä, kirjan avattuani, löysin paperin, joka oli taiteltu viimeisen päälle arvokkaasti taitokset suorina. Mikä se voi olla?  Kirje intohimoa pursuavana rakastetulta? Runo joka ei koskaan päässyt esille? Kenties jokin historiaa huokuva ikivanha leivontaohje, jonka voisin tehdä itsekin?

Olin samaan aikaan innoissani, jännittynyt ja toiveikas. Rakastin kaikkea vanhaa mystiikkaa, menneisyyden salaperäistä havinaa, esi-isiemme ja -äitiemme elämää. Saatoin vaipua tuntikausiksi historiallisten kirjojen ja esineiden pariin. Olin kuin menneisyydestä palannut aave, joka halusi imea kaiken itseensä matkaltaan tähän päivään. Kasata palapeliä pala palalta ymmärtääkseni sen, mitä HE olivat kokeneet, tehneet, eläneet. Maailmani avautuisi täydellisenä vain, jos näkisin laatikon ulkopuolelle, oman kuplani läpi ja kun koko palapeli olisi valmis. Mennyt, tämä hetki, tulevaisuuteni kuolinvuoteelle asti.  Ja nyt kässissäni oli uusi pala palapeliini. Tunsin värähtelevässä vartalossani tuon lapun olevan jotain suurta.

Avasin osittain kellastuneen paperin arvokkaasti ja varovasti kiinni pitäen. Ryhtini suoristui huomaamattani. Yskäisin.
Muste on jo tuhraantunut vuosien saatossa, mutta näen vielä tavuja, ymmärrän lauseista tarkoituksen, saan runosta selvän jos luen hitaasti ja oikein kovasti yrittäen. Se tosiaankin on runo kirjoitettuna sulkakynällä ja vanhanaikaisin kirjaimin. En tiedä mistä se voima oikein kumpusi minusta, ehkä tosiaankin olin aave tai ehkä aaveet puhuivat kauttani. Joka tapauksessa aloin laulaa ikiaikaista tekstiä, kuin se olisi tehty juuri minulle lauluksi.

Tänä päivänä, puoli vuotta tuosta hurmaavan pöydän ostamisesta, seison jälleen punainen paljetein koristeltu silkkinen iltapuku päälläni savuisessa salongissa herrasmiesten juodessa konjakkia, muutama uhmakkaampi, nykyaikainen nainen oluttuopit edessään ja tupakka huulten välissä savuten. Naiset ovat housupuvuissaan, miehet hatut päässään. Ja minä, minä kauniimpana kuin koskaan hämyvalon keilassa aloitan laulamaan hitiksi noussutta uutta lauluani. Lauluani menneisyydestä.

Ruususilla, kukkasilla, puhtoisella sydämellä, kuulen, näen kaunokaisen tanssiin käyvän hypellen.
Hiukset palmikoilla, pellavahame yllä, silkkihanskat kätten päällä. 
Raittia kulkee nuorukainen, laulain lempeä anellen. Tuota laulaa kulkijanuori, jol on katse vetinen. 
Ruusuhuulta, kaunotarta kohti tie vie nuorukaisen. 
Liekö lemmenliekin aika, liekö nuorten mittumaari taikka aamorin jousiaisen hetki. Koittaa kuitenkin rakastavaisten myötä tanssí kesäheinäin  jolla kaksi on nyt yksi. 

-Viltsumari-

Tarina on fiktiivinen