Ihmeidentekijän kautta onnellisuuteen
Hänen, joka pyrkii täydellisyyteen, saattaa olla vaikea uskoa, ettei elämäniloon ja onneen tarvita täydellisyyttä. Minulle on heitetty kysymyksiä, kuinka voit muka olla onnellinen köyhänä ja sairaana? Eihän elämässäsi voi olla mitään niin hyvää, sillä kivut syövät sinut ja "mikään" ei onnistu. Makaat vaan sängyssä ja vuosi vuodelta enemmän ja enemmän toisten passattavan. Et sinä voi olla onnellinen..
Olen miettinyt, ajattelevatko kysyjät, ettei minulla ole edes oikeutta onneen? Vai mitä he ajattelevat yleensäkin onnesta? Kysynkin, eikö minulla ole oikeutta, enkö saa olla onnellinen? Kysymykseni säpsäyttää kuulijansa. Vastaus tulee viiveellä ja änkyttäen sekä peruen omia sanojaan, kuin havahtuneena tajuamaan itsekin, mitä juuri hetki sitten suusta tulinulos: on tietysti, eikähän se onnellisuus ole kiinni voinnista.. eikun onhan se.. öö.. siis.. Tarkoitan, että olet sairas, mutta kaitpa sinä muuten voit olla iloinen...
-Iloinen? Eli onko kyse siitä, ettet tiedä, mitä onni edes on, mitä onneen tarvitaan tai et ole miettinyt, oletko itse onnellinen ja mitä tarvitaan, että SINÄ olisit onnellinen ?
-Kyllä. En tiedä. En tiedä olenko edes itse onnellinen.
-hmm... Toisinsanoen, terveys ei ole onnen tae? Kaikki terveet eivät ole onnellisia ja kaikki sairaat eivät ole onnettomia?
Hiljaisuus...
Kuljin viime tiistaina raittia, joka poikkesi normi arjestani, mutta on silti tuttua ja palkitsevaa, vaikkakin myös toisaalta raskasta. Raskasta,yllätyksellistä sekä toivoa tihkuvaa.
Olen miettinyt, ajattelevatko kysyjät, ettei minulla ole edes oikeutta onneen? Vai mitä he ajattelevat yleensäkin onnesta? Kysynkin, eikö minulla ole oikeutta, enkö saa olla onnellinen? Kysymykseni säpsäyttää kuulijansa. Vastaus tulee viiveellä ja änkyttäen sekä peruen omia sanojaan, kuin havahtuneena tajuamaan itsekin, mitä juuri hetki sitten suusta tulinulos: on tietysti, eikähän se onnellisuus ole kiinni voinnista.. eikun onhan se.. öö.. siis.. Tarkoitan, että olet sairas, mutta kaitpa sinä muuten voit olla iloinen...
-Iloinen? Eli onko kyse siitä, ettet tiedä, mitä onni edes on, mitä onneen tarvitaan tai et ole miettinyt, oletko itse onnellinen ja mitä tarvitaan, että SINÄ olisit onnellinen ?
-Kyllä. En tiedä. En tiedä olenko edes itse onnellinen.
-hmm... Toisinsanoen, terveys ei ole onnen tae? Kaikki terveet eivät ole onnellisia ja kaikki sairaat eivät ole onnettomia?
Hiljaisuus...
Kuljin viime tiistaina raittia, joka poikkesi normi arjestani, mutta on silti tuttua ja palkitsevaa, vaikkakin myös toisaalta raskasta. Raskasta,yllätyksellistä sekä toivoa tihkuvaa.
Ensin kävelin läpi "kullitetun" osaston, jossa ilo syleili mieltäni. (Antakaa kukkikset anteeksi sanamuotoni, sillä aina se vaan naurattaa pientä? lepakkonaista). Noiden kultaisten seinien jälkeen minulle avattiin ensin suuret lasiovet, sitten tavallinen valkoinen ovi. Saavuimme oven avaajan kanssa huoneeseen, jossa lohdullinen valo tulvahti syliin. Täysin kirkas, puhdas valkoinen valo, joka sai henkäisemään syvään, ei silmiä siristelemään.
Olin huoneessa kahdestaan tämän henkilön kanssa, joka saattoi läpi aulojen ja oven avasi. Hän oli yksi elämääni n. 15? vuotta sitten lennähtäneistä enkeleistäni. Hän muistaa kiittää MINUA joka kerta kun tapaamme, minä häntä. Ja ei, en koe itse edes olevani kiitoksen ansainnut, toisin kuin hän.
Tällä kertaa enkeli pisti toistakymmentä neulaa minun alaselkään ja toiseen jalkaan. Osa lihaksiin, osa luuhun ja niveliin. Tovin aikaa juttelimme, hän poistui huoneesta hetkeksi ja sitten vaivuin niin otollisessa ympäristössä kundaliinin valkeutta kohti. Silmät suljettuina makasin pöydällä vatsallani lähes alastomana, mutta silti ihana lämpö alkoi vallata kehoni vyötärön korkeudelta ensin alaspäin, sitten ylöspäin. Minut oli akupistelty ja kortisonihoidettu sekä puudutettu.
Enkeli, lääkärini, saapui tovin päästä huoneeseen ja kyseli vointiani. Minua huimasi, mutta muuten alkoi olla olo oikein hyvä. Juttelimme hetken ja kyselin itsehoitomahdollisuuksista, joita olin aiemmin pohtinut. Tämä ihmeidentekijä parahti, ettei todellakaan pidä minun yrittää mitään liian raskasta! Kivut ovat jo nyt niin valtavat, ettei hän voi suositella mitään, mikä lisää kipua. Olin ymmälläni. "Mutta eikö sen asian pitäisi helpottaa minua?". Lääkäri pyysi minua kääntymään, tunnusteli kehoani kysellen, koskeeko tähän kovin, entä tähän, tähän... ? Kun vastaukseni viimein oli kielteinen, asettui hän asentoon, jossa saattoi painella käsin hieroen minua jalasta ja sanoi; Mieti, jos tämä tuntuisi tuolla kipeämmillä alueilla. Nyökkäsin. Halusin tietää eräästä hoitotoimenpiteestäkin ja sama vastaus: ehdoton ei. Tai saan toki, mutta hän ei sitä minulle haluaisi. Hän otti lantioltani kiinni ja liikutti sitä eri suuntiin pari kertaa. Ymmärsin jälleen ideani olleen huono. Hän auttoi minut istumaan ja auttoi vaatteet ylleni. Mietti hetken ja sanoi: kuntoutuksesi on sitä, kun kävelet itse vessaan ja sieltä pois ja kerrankin edes päivän aikana sama muutenkin. Tai edes muutaman askeleen. Toinen, mitä voit yrittää, on saada seisoma- asentoa nousemaan kumarasta ylöspäin kohti suorempaa selkää. (Niin, kivut ovat vieneet kumaraan, kuin piirrossarjojen noita-akalla. Sydämeeni sattuu kuvainnollisesti, selkään ja jalkoihin kirjaimellisesti... ).
Lähdin kohti kotia oman rakkaani, enkeli myös hänkin, kanssa ja hieman hämmentynein mielin. Vaikka minua huimasikin hieman, oli keho lämmin ja kivut laskeneet ainakin puoleen. Olin odottavaisin nielin ja onnellinen. Olinhan viimeksi tuntenut näinkin vähäistä kipua.. hmm... niin, milloin? Montako vuotta siitä jo on? Kymmenen? Kaksikymmentä? Ei, en osaa sanoa.
Tuli ilta, yö ja lopulta uusi aamu alkoi sarastaa. Kurkkuuni koski, nenää kutitti, väsytti ja mikä pettymys, selkään ja koko alavartaloon koski kovemmin kuin hetkeen. Selkäni oli tulessa. Hermot huusivat yhteen ääneen eri sointuja, joista ei kokonaisuutena saanut mitään järjellistä säveltä. Pistokset olivat ärsyttäneet kehonni taistoon ja kehossani olevat vihaiset sotilaat ryntäsivät sotaan minua vastaan. Silloin itkin. Itkin kipua, pahoinvointia, pettymystä..
Samalla hoin mantrana itselleni ; "tämä kuuluu asiaan. Tämä loppuu parissa päivässä. Tämä parantaa minua". Ja oikeassahan minä olinkin. Sitä mukaa, kun flunssa-kurkkutauti paheni, vartaloni kivut vähenivät. Kaksi päivää ne olivat pahoja, kolmantena lievittyneet ja jo tänään olen kivuton vuoteessa. Ki-vu-ton! En oikein meinaa edes tajuta, mikä tämä olotila on! Ehkä siirtymävaihettani helpottaa pahin flunssa vuosiin. Heh.
Kun nousen ylös, tunnen vihlaisuja joissakin asennoissa selässäni. Kun seison tai kävelen kotona pari huoneen väliä, se on ok, mutta kolmanteen huoneeseen mennessä kivut päättävät elämän olympialaiseni hylkäykseen. Silti olen voittaja! Vaikka toivoin voivani puudutuksen jälkeen askarrella, mennä ulos tai istua, kohtalon toisin päättämä flunssa on mielestäni pienempi paha. Jos flunssa olisi tullut joka tapauksessa, olen onnellinen, että se tuli nyt, kun voimia on taistella sitä vastaan, eivätkä selkäni aiheuttamat luusto- ja nikamakivut, hermokivut, lihaskivut tai sidekudoskivut pahenna olotilaani. Saatan kerrankin sairastaa terveenä.. eikun.. ;)
Tämä on tarinani siitä, että sairaanakin voin olla onnellinen. Toivottavasti tämä hieman avaa sitä, mitä tarkoitan onnellisuudella sairaana, tai kuinka onnellisuus syntyy asioista meidän tavallisessa elämässämme tavallisista asioista, ilman suurempia benjihyppyjä. Joskus kaikki menee päin helvettiä ja se pitää vain hyväksyä. Useimmat jutut maailmassa ja omassa elämässämme ovat päin hemmettiä. So what!? Niin lähes kaikilla on. On täysin itsestä kiinni, takerrummeko paskaan vai hyvään. Tämäkin tarina olisi toinen jo heti alussa toisenlaisella ajattelutavalla...
"Jouduin raahaamaan luuni ahdistavaan, steriiliyttä haisevaan sairaalaan viime tiistaina. Minua väsytti ja vitutti aikainen herätys, sillä olin nukkunut vasta tunnin sinä yönä. Koska jalkani eivät enää kantaneet kunnolla, kuljin osan matkaa pyörätuolilla. Henkeä ahdisti, sydän muljahteli rinnassani. Ja sitten minun oli mentävä piikille, useallekin, kuin lopetettavan eläimen. Koko elämäni tuntui olevan täyttä paskaa... "
Niin, ja merenneidotkaan eivät kävele. Silti ovat onnellisia.
Onnen täyteistä iltaa ja uutta alkavaa viikkoa
Xoxo Viltsumari
Olin huoneessa kahdestaan tämän henkilön kanssa, joka saattoi läpi aulojen ja oven avasi. Hän oli yksi elämääni n. 15? vuotta sitten lennähtäneistä enkeleistäni. Hän muistaa kiittää MINUA joka kerta kun tapaamme, minä häntä. Ja ei, en koe itse edes olevani kiitoksen ansainnut, toisin kuin hän.
Tällä kertaa enkeli pisti toistakymmentä neulaa minun alaselkään ja toiseen jalkaan. Osa lihaksiin, osa luuhun ja niveliin. Tovin aikaa juttelimme, hän poistui huoneesta hetkeksi ja sitten vaivuin niin otollisessa ympäristössä kundaliinin valkeutta kohti. Silmät suljettuina makasin pöydällä vatsallani lähes alastomana, mutta silti ihana lämpö alkoi vallata kehoni vyötärön korkeudelta ensin alaspäin, sitten ylöspäin. Minut oli akupistelty ja kortisonihoidettu sekä puudutettu.
Enkeli, lääkärini, saapui tovin päästä huoneeseen ja kyseli vointiani. Minua huimasi, mutta muuten alkoi olla olo oikein hyvä. Juttelimme hetken ja kyselin itsehoitomahdollisuuksista, joita olin aiemmin pohtinut. Tämä ihmeidentekijä parahti, ettei todellakaan pidä minun yrittää mitään liian raskasta! Kivut ovat jo nyt niin valtavat, ettei hän voi suositella mitään, mikä lisää kipua. Olin ymmälläni. "Mutta eikö sen asian pitäisi helpottaa minua?". Lääkäri pyysi minua kääntymään, tunnusteli kehoani kysellen, koskeeko tähän kovin, entä tähän, tähän... ? Kun vastaukseni viimein oli kielteinen, asettui hän asentoon, jossa saattoi painella käsin hieroen minua jalasta ja sanoi; Mieti, jos tämä tuntuisi tuolla kipeämmillä alueilla. Nyökkäsin. Halusin tietää eräästä hoitotoimenpiteestäkin ja sama vastaus: ehdoton ei. Tai saan toki, mutta hän ei sitä minulle haluaisi. Hän otti lantioltani kiinni ja liikutti sitä eri suuntiin pari kertaa. Ymmärsin jälleen ideani olleen huono. Hän auttoi minut istumaan ja auttoi vaatteet ylleni. Mietti hetken ja sanoi: kuntoutuksesi on sitä, kun kävelet itse vessaan ja sieltä pois ja kerrankin edes päivän aikana sama muutenkin. Tai edes muutaman askeleen. Toinen, mitä voit yrittää, on saada seisoma- asentoa nousemaan kumarasta ylöspäin kohti suorempaa selkää. (Niin, kivut ovat vieneet kumaraan, kuin piirrossarjojen noita-akalla. Sydämeeni sattuu kuvainnollisesti, selkään ja jalkoihin kirjaimellisesti... ).
Lähdin kohti kotia oman rakkaani, enkeli myös hänkin, kanssa ja hieman hämmentynein mielin. Vaikka minua huimasikin hieman, oli keho lämmin ja kivut laskeneet ainakin puoleen. Olin odottavaisin nielin ja onnellinen. Olinhan viimeksi tuntenut näinkin vähäistä kipua.. hmm... niin, milloin? Montako vuotta siitä jo on? Kymmenen? Kaksikymmentä? Ei, en osaa sanoa.
Tuli ilta, yö ja lopulta uusi aamu alkoi sarastaa. Kurkkuuni koski, nenää kutitti, väsytti ja mikä pettymys, selkään ja koko alavartaloon koski kovemmin kuin hetkeen. Selkäni oli tulessa. Hermot huusivat yhteen ääneen eri sointuja, joista ei kokonaisuutena saanut mitään järjellistä säveltä. Pistokset olivat ärsyttäneet kehonni taistoon ja kehossani olevat vihaiset sotilaat ryntäsivät sotaan minua vastaan. Silloin itkin. Itkin kipua, pahoinvointia, pettymystä..
Samalla hoin mantrana itselleni ; "tämä kuuluu asiaan. Tämä loppuu parissa päivässä. Tämä parantaa minua". Ja oikeassahan minä olinkin. Sitä mukaa, kun flunssa-kurkkutauti paheni, vartaloni kivut vähenivät. Kaksi päivää ne olivat pahoja, kolmantena lievittyneet ja jo tänään olen kivuton vuoteessa. Ki-vu-ton! En oikein meinaa edes tajuta, mikä tämä olotila on! Ehkä siirtymävaihettani helpottaa pahin flunssa vuosiin. Heh.
Kun nousen ylös, tunnen vihlaisuja joissakin asennoissa selässäni. Kun seison tai kävelen kotona pari huoneen väliä, se on ok, mutta kolmanteen huoneeseen mennessä kivut päättävät elämän olympialaiseni hylkäykseen. Silti olen voittaja! Vaikka toivoin voivani puudutuksen jälkeen askarrella, mennä ulos tai istua, kohtalon toisin päättämä flunssa on mielestäni pienempi paha. Jos flunssa olisi tullut joka tapauksessa, olen onnellinen, että se tuli nyt, kun voimia on taistella sitä vastaan, eivätkä selkäni aiheuttamat luusto- ja nikamakivut, hermokivut, lihaskivut tai sidekudoskivut pahenna olotilaani. Saatan kerrankin sairastaa terveenä.. eikun.. ;)
Tämä on tarinani siitä, että sairaanakin voin olla onnellinen. Toivottavasti tämä hieman avaa sitä, mitä tarkoitan onnellisuudella sairaana, tai kuinka onnellisuus syntyy asioista meidän tavallisessa elämässämme tavallisista asioista, ilman suurempia benjihyppyjä. Joskus kaikki menee päin helvettiä ja se pitää vain hyväksyä. Useimmat jutut maailmassa ja omassa elämässämme ovat päin hemmettiä. So what!? Niin lähes kaikilla on. On täysin itsestä kiinni, takerrummeko paskaan vai hyvään. Tämäkin tarina olisi toinen jo heti alussa toisenlaisella ajattelutavalla...
"Jouduin raahaamaan luuni ahdistavaan, steriiliyttä haisevaan sairaalaan viime tiistaina. Minua väsytti ja vitutti aikainen herätys, sillä olin nukkunut vasta tunnin sinä yönä. Koska jalkani eivät enää kantaneet kunnolla, kuljin osan matkaa pyörätuolilla. Henkeä ahdisti, sydän muljahteli rinnassani. Ja sitten minun oli mentävä piikille, useallekin, kuin lopetettavan eläimen. Koko elämäni tuntui olevan täyttä paskaa... "
Niin, ja merenneidotkaan eivät kävele. Silti ovat onnellisia.
Onnen täyteistä iltaa ja uutta alkavaa viikkoa
Xoxo Viltsumari
Kommentit