Ystävyyttä EI osteta! Ystävyys ansaitaan!

Kuvan atc-kortti on lähetetty ylläripaketin mukana ihanalle blogisiskolle. Kuvasta näet, jollei atc:t ole entuudestaan tuttuja, ettei korttikoko järin suuri ole. On oma haasteensa saada tehdyksi pienelle pahville jotain kaunista ja toista ilahduttavaa. Mikään ei kuitenkaan tee niin iloiseksi, kuin nähdä tai kuulla toisen ilo kun saa vaiikkapa mieluisaa postia. 

Toisen ilo on toisinaan koetuksella kovemminkin, ja sellaisena hetkenä en vaan voisi kuvitella kääntäväni selkääni hänelle. On niitä hetkiä, jolloin tuntuisi, kuin "puhuisi kuuroille korville" juuri sillä hetkellä, mutta lopulta valo pilkistää taas ja saa kuulla, ettei puheet olleetkaan turhaa. Että ne on kuultu ja antaneet voimaa. Silloin millään muulla ei ole väliä, kuin sillä, että läheisen on vihdoin hyvä olla enkä luovuttanut toivoa. 

Elämä osaa olla ihanaa ja iloa tulvillaan, mutta kyllä se sellaista karuselliäkin on välillä, ettei mukana meinaa pysyä. Jostakinhan se ilo ja voimavara on niissäkin pyörteissä saatava! Vilpittömyys ihmisissä on se, mikä kannattelee vaikeina aikoina. Halu olla läsnä, ei materialla, vaan antaen aikaa ja olkapään. Materia ei tuo onnea. 

Kun kohtaan ihmisen, joka mittaa ihmisten arvon rahalla tai yleensäkin materialla, mietin, kuinka pinnallinen hänen elämänsä voi olla. Ystävyyttä EI osteta! Ystävyys ansaitaan! Eikä ystävyyttä ansaita toista sättimällä ja vähättelemällä, ei mustamaalaamalla tai muullakaan ilkeilyllä. Ei selkäänpuukottamalla, rivien väliin kirjoittamalla tai hylkäämällä.

Elämä ei aina ole iloa ja naurua! Ei sellaista kuin haluamme! Ystävämme elämä voi olla joskus kaoottista, ja silloin hänestä ei ole piristämään krapula-aamujasi tai voivottelemaan verkkokaupasta loppunutta ihanne paitaasi. Aina ei jaksa olla hyväntuulinen. Silti ystävä on ystävä. Myös alakuloisena.

Entä sitten ääripäät. Valitettavasti narsismiakin näkee aina toisinaan eikä sellaiselle vain riitä yhtikäs mikään muu kuin hän itse ja hänen etuus. Narsisti ei edes huomaa käytöstään, kuinka työntää ihmisä pois. "Minä, minä , minä..." Aina vain "minä ja minun paremmuus" muihin verrattuna. Kuinka itseään kehuessa edes riittää aikaa ymmärtää mitä on empatia ja toisen puhdas auttamisen halu. Sitä vain hakeutuu seuraan, josta hyötyy ja jos ei hyödy, alkaa niskojen nakkelu ja alas painaminen. Surullista.

Onhan oma vuotenikin ollut raskas ja sen ovat saaneet kuulla niin ystävät kuin te blogini lukijatkin. En siis laisinkaan väitä olleeni tänä(kään) vuonna millään muotoa ihanteellista seuraa tai parasta luettavaa.  En parempi yhtikäs ketään. En koskaan tule olemaankaan parempi muita!

En ole ihanne-ihminen tai supersankari viittoineen. Ja vaikka oma tavoitteeni on ollutkin YRITTÄÄ löytää voimavaroja ja iloa arkeen ja tehdä blogistani sinun arvoisesi, en välttämättä ole siinä onnistunut niin hyvin kuin halusin. Mutta en ole ihan täysin epäonnistunutkaan, sillä onhan tämä vuosi tuonut lukijoita hurjasti lisää! KIITOS! Tukesi on arvokas!

Kaikki ne asiat, joita käymme läpi ja olemme käyneet viimeisen vuodenkin aikana, ovat vaatineet veronsa. Ja tulevat vaatimaan edelleen. Enkä todellakaan puhu itsestäni ja minun sairauksista, vaikka ne ovatkin osaltaan vieneet voimavarojani alas. Onneksi niiden suhteen tie on ylöspäin vihdoin. Kivut jollain lailla hallinnassa, struuma kulkee matkassa mukana ja sydänkin pompottaa rinnassa. Vielä tämän kuun lääkekattokin tapissa. Voin siis hymyillä siltä osin. JEE! Voitinpas fyysiset viholliseni ja olemmepas voineet elää himpun vapaammin.

Kaikesta ei kuitenkaan puhuta. Joitakin asioita käydään läpi vain heidän kanssaan, joita asia liikuttaa ja etsitään keinoa auttaa, tukea, kannustaa, saada voimaan paremmin. Ne eivät kuulu nettiin, edes facebookissa tai niistä ei puhuta kahvipöydässä. (Facessa en puhu senkään vertaa kuin täällä edes omista asioistani, toisten asiat eivät kuulu muille). Et voi tietää toisen taakkaa kantamatta sitä itse harteillasi. Toisen taakkaa voi kasvattaa sekin, mikä ei ole neljän seinän sisällä.

On asioita, joissa ei ole vaihtoehtona luovuttaminen vaikka menisi vuosia saada asiat järjestykseen! Ja tällaisen pitkäkestoisen asian kanssa jokaikinen meistä osallisista on kovilla! Silti, silti sanon, että myös minä pääsen helpommalla kuin asianomainen itse! Koskakohan voisin kirjoittaa edes näinkin ympäripyöreästi kyynelittä!? 

Kyllähän sen näkee, jos jokin asia mieltä painaa. Sen lukee, jollei kaikki ole kohdallaan. Pahoitteluni siis, jos/kun blogini on ollut alakuloinen tai muuten alavireinen. Elämme hetkessä, jossa mikään ei ole selvää. Paitsi läheisten tukeminen. Ystävää ei jätetä!