Runo Suloinen - Vittumainen

VAROITUS. 

Tämä runo on k-16 kielellisen rujoutensa vuoksi. 

Olipa kerran keijukainen Suloinen.

Kultakutrinen ja siro.

Hän eli elämäänsä kukkia poimien,

Hymysuin, laulellen.

Mutta oli yksinäinen.

Suloinen koetti terälehtiä arpoa

Rakastaako vai ei 

Kyseli myös Ollakko vai eikö olla. 

Klisee kenties, mutta toi lohtua

Yksinäiseen sydämeen. 

Olipa toisaalla  prinsessa Vittumainen. 

Siilitukkainen ja rujo.

Karanteenista karkasi ja 

koronan puoleenkymmentä kaveriaan tartutti. 

Viinanhuuruiset viikonloput, 

Suussa tuhkis ja kissankusi. 

Polvista kuluneet nahkahousut, 

Jaloissa maiharit.

Tatuoitu, 

kotikonstein lävistetty, barrikaadeilla uhmakas, 

Kotona isin pikkutyttö-kultarakas. 

Suloinen keijukainen 

Kukkaketojen kaunotar

Tapasi prinsessa Vittumaisen, 

Jonka sydämestä avasi sisäisen sateenkaarilapsen.  

Nämä vastakohdat rakastuivat, 

Täydensivät, samaistuivat. 

Nyt keijun yllä nahkahame ja verkkosukat. 

Prinsessalla kukkaseppele kaulassa, kynnet punatut, hymy huulilla.

Vittumainen raitistui kokonaan. 

Suloinen kosi polvillaan. 

Niinpä hääkellot soivat, 

Onnesta nuoret karkeloivat

Yön lapsi ja päivänsäde. 

Ja kun ilta hämärtyy, 

Saatat nähdä sen, 

Taianomaisen parin 

Vittumaisen-Suloisen. 

-Viltsumari-

Mitä tämä runo sinulle kertoo? 

Onko siinä sanomaa vai vain omituiset sanat,  joista ei ota tolkkua?