Runo Suloinen - Vittumainen

VAROITUS. 
Tämä runo on k-16 kielellisen rujoutensa vuoksi. 



Olipa kerran keijukainen Suloinen.
Kultakutrinen ja siro.
Hän eli elämäänsä kukkia poimien,
Hymysuin, laulellen.
Mutta oli yksinäinen.

Suloinen koetti terälehtiä arpoa
Rakastaako vai ei 
Kyseli myös Ollakko vai eikö olla. 
Klisee kenties, mutta toi lohtua
Yksinäiseen sydämeen. 


Olipa toisaalla  prinsessa Vittumainen. 
Siilitukkainen ja rujo.
Karanteenista karkasi ja 
koronan puoleenkymmentä kaveriaan tartutti. 
Viinanhuuruiset viikonloput, 
Suussa tuhkis ja kissankusi. 
Polvista kuluneet nahkahousut, 
Jaloissa maiharit.
Tatuoitu, 
kotikonstein lävistetty, barrikaadeilla uhmakas, 
Kotona isin pikkutyttö-kultarakas

Suloinen keijukainen 
Kukkaketojen kaunotar
Tapasi prinsessa Vittumaisen, 
Jonka sydämestä avasi sisäisen sateenkaarilapsen.  
Nämä vastakohdat rakastuivat, 
Täydensivät, samaistuivat. 


Nyt keijun yllä nahkahame ja verkkosukat. 
Prinsessalla kukkaseppele kaulassa, kynnet punatut, hymy huulilla.

Vittumainen raitistui kokonaan. 
Suloinen kosi polvillaan. 
Niinpä hääkellot soivat, 
Onnesta nuoret karkeloivat
Yön lapsi ja päivänsäde. 


Ja kun ilta hämärtyy, 
Saatat nähdä sen, 
Taianomaisen parin 
Vittumaisen-Suloisen. 

-Viltsumari-

Mitä tämä runo sinulle kertoo? 
Onko siinä sanomaa vai vain omituiset sanat,  joista ei ota tolkkua? 

Kommentit